— Sinusta on tullut oivallinen maailmanparantaja!
— Voi pappa kulta, etkö sinä usko? Uskotko kun kerron, että tämä leski on sinun työssäsi, ja minä olen sulkenut hänen palaneen lapsensa silmät ja nähnyt hänen poikansa, joka uhkasi puukolla tappaa itsensä ja siskonsa, jos äiti vielä kytkisi hänet päiväkaudeksi heidän kanssaan huoneeseen?
— Työnjohtaja on taas, kuulen ma, vastoin kieltoa ottanut sellaisen naisen työhön, jolla on lapsia.
— Mitä, ellei tätä naista olisi otettu työhön? Sehän on siunattu asia, että hän saa työtä, voi elättää perhettään. Kerronpa vielä kuinka käy, kun ei heille anneta työtä. Tänne on tullut kulkurinainen lapsi käsivarrella, uupunut sairaana Karénin tallimiehen asuntoon, tuonut kurkkumädän, johon kolme lasta on kuollut. Sunnuntaiksi, sanoo Kruunu-Anna, voi kuolleita olla kymmenen, seuraavaksi kaksikymmentä, ellei apua pian saada, aivan heti. Tulirokko on tullut kaiketi samalla tavalla ja leviää kuin kulovalkea.
— Sinulle on uskoteltu — — —.
— Ei, ei, pappa, mene itse katsomaan ja kuulemaan, ota selvä heidän elämästään!
— Sinä olet tosiaankin vaatelias, ikäänkuin en minä tietäisi — — Et puhuisi näin, ellet olisi nainen!
Veronika kalpeni, nousi pöydästä ja heitti päätään.
— Miksi pappa aina puhuu naisesta halveksivalla paatoksella ja alentavalla ritarillisuudella. Ellen olisi nainen, en voisi tuntea niinkuin nyt tunnen, en uskaltaisi sanoa, mitä nyt sanon. Sinä et koskaan jalallasi astu heidän asuntoonsa, näet heissä vaan koneita, välikappaleita. He kuolevat nytkin tauteihinsa. Sinun oma tyttäresi puhuu heidän puolestansa, mutta ei, hän on vaan nainen, hänkin ala-arvoinen! Kuka on se korkea olento, mikä se absoluuttinen oikeus ja järki, johon pitää vedota, jotta sitä kuultaisiin, ymmärrettäisiin ja uskottaisiin?
— Veronika, varo sanojasi, ja muista, kelle puhut! — huusi Marck tulistuneena.