— Minä muistan sen liiankin hyvin ja itken heidän ja sinun vuoksesi.
He kuolevat nälkään ja tauteihin; etkö sinä näe, etkö sinä usko!
— Riittää —! — Marck heitti tuolin kolisten paikoilleen. Äiti torjui käsillään Veronikan sanoja.
— Ole vaiti, sinä onneton, etkö näe, että tapat hänet, — huusi hän osottaen miestään. Veronika nosti itkuiset silmänsä ja katsoi isänsä harmaita kurttuisia kasvoja.
— Oi, pappa, pappa, Jumalan tähden, anna minulle anteeksi! Teenkö sinulle kipeää? — Hän nyyhki isänsä rinnalla kuin tuskaansa nääntyvä lapsi. Isä silitteli hänen päätään ja kasvoilla muuttui ilme lempeäksi, ja hätäisellä äänellä hän lohdutteli:
— Älä itke, tyttöseni, sinä olet raju ja tulinen kuin minäkin. Katsotaan, katsotaan. Älä itke. Minä en jaksa nähdä kyyneleitä. No, no, älä vaan itke!
Myrsky oli asettunut ja ukonpilvet lauenneet, mutta uhkaava synkkyys painosti yhä.
* * * * *
Aamulla herätessä palasi illallinen kiista elävänä mieleen ja ahdistava tunto siitä, ettei ehkä mitään ollut voitettu.
— Enkö voi mitään, en mitään? — hän kysyi itseltään. — Minä menen itse heitä hoitamaan, tänä päivänä menen, ellei pappa anna heille lääkäriä ja hoitajia. — Hän oli juuri pukeutunut, kun äiti tuli huoneeseen.
— Pappa kutsuu sinua.