— Heti tulen, mamma!
— Oletko nyt tyytyväinen? Olen saanut aikaan osittaisen sovinnon työväen kanssa. Toiset alkavat työn entisillä ehdoilla, toiset pysyvät vaatimuksissaan. Sinä saat mielesi mukaan järjestää sairaitten hoitamisen. Olen puhunut heille siitäkin. Tuolla konttorihuoneessa odottavat miehet sinua, — sanoi Marck.
— Minuako?
— Niin, niin. Nyt saat tahtosi. Minä annan sinulle vapaat kädet.
— Jumalan kiitos! Sinä olet aina suuremmoinen, pappa. — Veronika hypähti ja syleili isäänsä rajusti.
— Ole varovainen, tyttöseni, varovainen, varovainen! — Ne sanat kaikuivat Veronikan korvissa, kun hän jätti isänsä ja meni valkean salin poikki, sitte isänsä huoneen läpi konttorihuoneustoon, missä miehet odottivat.
Samat kulmikkaat, luisevat kasvot ja ahnaat silmät, jotka olivat piirittäneet hänet Härmälän edessä, ympäröivät häntä nytkin. Kysyvinä ja outoina he siinä seisoivat, toiset pilkallisesti hymyillen, toiset epäilevästi mutisten.
— Mitä sairashuonetta me täällä tarvitsemme! Ei rutto rupee eikä tauti tartu…
— Niin, patruuna uskoo, että sairaus menee pois sairashuoneilla. Me nyt tuota…
— Ei ne sellaiset auta, emmekä me anna lapsiamme niihin rääkättäviksi.