Veronika nauroi makeasti, ja Kruunu-Anna yltyi kertomaan. — Näkisipä neiti niitten sairaitten puhtautta. Hanna, joka otettiin sinne kuolevan Vanninsa kanssa, voivottelee: — Voi, voi mitäs täällä saa muuta kun pelkkää kylmää ja laihaa ilmaa ja sitä tyhjää puhtautta. Siunakkoon, kun sisälmyksiäni hiukasee. Ei taila enää olla sylen tippaakaan suussani. — Samassa se hylky lossahutti lattialle aika syljen. — Voi, voi, olihan siellä. Mistä se nyt sinne?
— Mistä nyt saamme Vannille arkun? Ruhalan emäntä ei ole Irjan kuoleman jälkeen kyennyt työhön, — sanoi Veronika.
— Pannaan Homperi tekemään, — ehdotti Melu.
— Kai niitä puita aina saa, mutta kuka ne säälii ja koristaa?
— Kaikille näille vielä koristettaisiin! — huudahti Melu.
— Tahtoisitko itseäsi haudattavan kuin koiraa? sanoi täti.
— Hoo, en minä olekaan Hannan Vanni!
* * * * *
Kevättalvi mateli hiljaa ja uhkaavana Hallimajassa. Hökkeleissä istui lutoposkinen puute pöydän takana, tuijotti isää ja äitiä verisillä silmillään ja säästeli viimeisiä paloja lapsille nälkäisen ärtyisällä tuskalla.
Marck oli ottanut tehtaaseen vierasta työväkeä ja tyytymättömät lakkolaiset vainosivat heitä, pieksivät toisinaan pimeän aikana, heittelivät kivillä ja estivät työhön menemästä. Vainon alaiset vetosivat isäntäänsä, ja Marck tuotti poliiseja läheisestä kaupungista järjestystä valvomaan.