Ruhala, joka oli sahuri, ja lämmittäjä Onni Hannula sekä väliaikaisesti rakennustöissä ollut Manu olivat tyytymättömien kiivaimpia yllyttäjiä. Työväen salaiset, suljetut kokoukset tähtäsivät nyt kaikki Marckia, ja miesten viha kyti poliisien tuottamisesta ja sivullisen väen käyttämisestä.
Joka päivä kävi Veronika Kruunu-Annalla antamassa rahaa ja uusia määräyksiä.
— Kävin tänään Ruhalassa, — sanoi Anna. — Se emäntä rukka on ihan kuin sekaisin siitä, ettei mennyt Irjaa saattamaan, tuijottaa aina vaan kirstuihin ja sanoo näkevänsä Irjan niissä ja Irja kutsuu häntä aina saattamaan.
— Hänen pitäisi päästä kotoa pois lepäämään. Minne me hänet veisimme?
— Vaikka tulisi tänne minun luokseni.
Veronika meni kutomakoululta Helyn kanssa Ruhalan emäntää katsomaan. Siellä oli siivotonta ja köyhää, niinkuin on nääntyneen vaimon kodissa. Itse hän makasi vuoteessa ja lapset leikkivät törkyisellä laattialla. Ruhala istui uunin vieressä perunoita paistaen. Kruunu-Anna tuli heti tyttöjen jäljestä, ja yhdessä he tahtoivat taivuttaa Ruhalaa lähettämään emäntänsä Annan luo.
— Nyt minä vien tämän teidän emännän meille lepäämään, — sanoi
Kruunu-Anna.
Ruhala hymähti kylmästi ja katsoi vieraisiin tiukasti.
— Ei ole ennenkään oltu säätyläisten armoilla.
Kruunu-Annan silmät iskivät tulta, ja järeät kasvot värähtivät. — Tiedättekös, Ruhala, missä minä tänä aamuna olin. Olin Manun vaimovainaata hoivaamassa. Täytyihän sen maailman hylyn lopultakin tulla minua hakemaan. Ja millaista siellä oli? Voi, ei luulisi ihmismajassa — — —. Ovi piti jättää auki en voinut muuten, olla, ja olenhan minä sentään tottunut jos johonkin. Se muijaparka vasta oli laiha. Luut kelluivat koossa kuin lankaan pujotettuina, ja nahka oli kuin homehtunut vanha vaate. Pelkällä lautapohjalla, haisevissa rääsyissä se raukka makasi. Voi, voi, että ihmisen, jolla on sielu, pitää sillä tavalla loppuman, kun ympärillä on muitakin ihmisiä. Ja niin hyvä ihminen!