— Mitä Manu sanoi? — kysyi Hely.
— Manu? Manu pelkää ruumista, hongottaa pitkin maailmaa. Vai saisi siltä sanaa suusta, kun pahat työt häntä itseään lyövät. Ja sen nyt jokainen Hallimajassa tietää, että Manu piinasi vaimonsa kuoliaaksi ja ajoi hyvät ihmiset pois hänen luotaan. — Kruunu-Anna katsoi tiukasti Ruhalaan.
— Missä Manun lapset ovat? — kysyi Ruhalan vaimo raukeasti.
— Aikojahan minä ne vein Mäki-Maijalle salaa Manulta, eikä se hylky uskaltanut…
— Kyllä meiän Anna saa levätä kotona! — sanoi Ruhala painavasti, nousten seisaalleen. Hän oli kookas, roteva mies, kasvot neliömäiset kuin kirveellä veistetyt ja poskista hiukan ontoiksi lohkaistut ja silmät tuimat.
Tulijat nousivat lähteäkseen, ja Ruhalan katse iski Veronikaan.
— Minä olen huomannut, että patruunan neidillä on täällä Hallimajassa yhtä ja toista hommaa, mutta sen minä sanon, ettei tämä vanha yhteiskuntarämä paikaten parane!
— Väsynyt, väsynyt! — valitti emäntä sängyssä. Ruhala hiukan värähti, mutta ilkkuva katkeruus ei silmästä sammunut.
Veronika hymähti. — Olisimme ihmisinä tahtoneet auttaa ihmistä, emme säätyläisinä.
— Kukahan niistä Ruhalan kielloista välittää! Emäntä tulee ja sillä hyvä. — Kruunu-Anna auttoi emäntää istumaan.