— Neiti puhuu leikkiä.
— En ollenkaan. Aloitetaan heti. Tämä on niin perin turhaa, mutta me voimme sen tehdä. Ilmaa, valoa ja vettä heidän pitäisi saada! Se, se jotakin olisi!
— Jumala teitä siunatkoon. Aletaan vaan. Kyllä minun vanha raatoni kestää.
— Ettehän te voi maalariksi ruveta.
— Eikös neiti tiedä, että minulla on toinenkin arvonimi paitsi
Kruunu-Anna. Sanovat minua "akkamaalariksi". Katsokaa tätä asuntoani.
Itse olen joka sormenlevyn maalannut.
Veronika katsoi ympärilleen. Lattia kiilsi lujassa, ruskeassa värissä. Pöydän, rahien, tuolien ja akkunain puna oli nähnyt monet vuodet ja syöpynyt puun sisään. Tiilestä tehty muuri oli vedetty kellertävällä öljy värillä. Huoneessa oli Kruunu-Annan oma puhtauden ja järjestyksen leima, järeä, mutta turvallinen ja lämmin. — Täällä viihtyy aina hyvin, ei raaskisi mennä pois. Tuo on varmaan teidän aateliskilpenne, — sanoi Veronika osottaen kultakruunua nurkkahyllyllä.
— Onhan se, mitä on. Tällaista ei enää näe. — Anna silitteli metallipapereilla koristettua kruunua, joka helisi ja välkkyi monenmoisissa väreissä. — Tämä on minun muorilleni tehty. Äitini ja minä olemme sama kruunu päässä vihityt. Minä olen sitä lainannut ennen muinoin morsiamille ja siitähän ne sen nimen ovat antaneet. — Kruunu pantiin kunniapaikalleen nurkkahyllylle.
HELSINGISSÄ.
Mooses tuli Helsingistä kotona käymään ja aikoi mennä Heikin ja Esan kanssa työväen talolle, jossa piti luennoittaman tarttuvista taudeista, mutta työväki oli joutunut asiasta kiistaan, eikä luennosta tullut mitään, vaikka kuvernöörin lupa oli saatu. Vielä samana päivänä sai Mooses tiedon Helsingistä, että hänet oli ilmiannettu yllytyksestä ja jottei "kodille" tulisi rettelöitä, neuvottiin häntä heti eroamaan sen kirjastonhoitajan toimesta.
— Näin se leikki alkaa, — sanoi Esa. — Ei muuta kuin pussi selkään ja värvinkii, siin' on leipä kuin särvinkii.