Ora astui sisään kumartaen ylen syvään ja pysähtyi matkan päähän arvostelevin silmäyksin mittaillen Melua.
— Taideteos. Jos olisin maalari, ikuistaisin teidät kevätmetsän hengettärenä. Syvä havunvihreys, synkän viehkeästi houkutteleva, kellertävät lehdet pään ympärillä ja koivun hohtavuutta, neitseellisyyttä ja kevään ihana, salaperäinen sulo. — Ora astui puhuessaan lähemmäksi, kietoi käsivartensa Melun olalle.
Melu seisoi kuin patsas liikahtamatta nojaten peiliin takanaan ja siristi katseensa intohimoiseksi viivaksi. Nuori mies horjahti häntä kohti, kohotti toista kättään. Silloin Melu vavahti, katsoi hänen ivallisesti nauraen.
— Demooni! — puristi Ora vihamielisesti hampaittensa välistä.
— Ehkä, olen sen lainannut teiltä. — Melu nauroi.
Komean samettipuvun päälle vedettiin ohut, kulunut nuttu. Vastakohta oli liian räikeä. Runollisuus katosi, ja hytistelevä sievistelijä istui reessä.
Ylioppilastalon salissa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja tummat värit. Rolf tuli heitä vastaan ovella ja yhteen he asettuivat istumaan. Melun tulipunainen unikukka herätti huomiota.
Mooses istui heidän lähellään.
— Antakaa minulle tuo kukka korvanne juuresta, — kuuli Mooses Oran sanovan.
— Vaivaavatko teitä ihmisten silmät? — kysyi Melu.