Veronikasi.
Mooses pisti kirjeen hienoon koteloon toisten joukkoon ja kätki tärkeitten papereittensa väliin laatikkoon.
MELUN HÄÄT.
Kevät oli jo voitolla ja kotijärvi oli kauan ollut jäistä vapaana, kun Melu tuli kotiin. Täti alkoi tointua entiselleen ja puhui leveään tapaansa:
— Sellaistahan se on: harakat räkättävät harakoitten kanssa ja sinä olet nyt talven roikkunut Rolfin hännässä. Katso vain, ettei lopulta käy hullusti! — Tuskin hän oli sen sanonut, kun Melu laski kätensä hänen olalleen ja ravisti kuivaa tätiä.
— Täti ei saa koskaan, ei leikilläkään sanoa, että minun kävisi hullusti! — Sitte hän pyörähti ympäri ja riensi itkien huoneeseensa.
Tämän jälkeen täti oli varovampi puhuessaan Rolfista, ja Melu vältti tarttumasta asiaan. Eräänä iltana hän tuli kiihtyneenä kotiin, puristi nyrkkiään ja hoki: — Kuinka hän uskaltaa?
— Kuka nyt uskaltaa? — kysyi täti toisesta huoneesta.
— Kuka muu kuin Rolf! Uskaltaakin sanoa sellaista minulle vasten naamaa, etten minä tulisi olemaan hänen ainoa lemmittynsä, vaikka olenkin muka kaikkein lahjakkain, omituisin, raitis ja kirpelä kuin puolukka. Jos hän rohkenee tulla tänne, niin aja ulos hänet, täti! — Siihen päättyi Melun tarmo. Hän lyyhistyi tuoliinsa ja itki niin, että tädin sydäntä särki.
— Taidat vaan paljon pitää siitä ilkiöstä, — sanoi täti arastellen.