— Ja sitten sylkeä ulos?
— Uh, kuinka sinä olet epähieno, kirpelä ja hapan. Hän tarttui uudestaan Melun käsivarteen.
Melu väitteli, kääntyi kotiinpäin ja oli varuillaan.
— Se on minun ainoa aseeni tällä hetkellä. Sinä olet arvaamaton.
— Sekö sinua suututtaa, se viimeinen juttu — —?
— Älä puhu siitä! — ärjäsi Melu luonnottomalla äänellä ja veti itsensä irti.
— Ahaa, mustasukkainen. No, silloin on, niinkuin pitääkin, sinä sorea pikku puolukka. Jos huolit tai et, ollaan yhtä ja minä otan sinut! — Rolf puristi tytön hennon vartalon itseensä, mutta Melu veti hattuneulansa.
— Ellet päästä, isken sinua silmään.
— Villikissa! — Rolf vapisi ja luuhistui häpeästä ja harmista selkärangattomaksi, joutui yhä enemmän Melun lumouksen alaiseksi, seurasi hänen liikkeitään ja vaani hänen katsettaan.
Melu oli kuin kirkastunut, kasvot puhtaassa punassa. Katse loistavana ja ryhti varmana hän oli Rolfin vastakohta, joka nuoruudestaan huolimatta oli hermostunut, veltto, oikkujensa ja halujensa ajelema, piti minuutensa loukkauksena kaikkea kieltäytymistä, vaati omaa hemmoiteltua nautintoansa varten puhtainta, parasta, hienointa, heitti jälleen luotaan löytämättä mistään tyydytystä.