— Minä olen väsynyt, Melu, sielultani riutunut, kaikki ellottaa
Kuulehan, miksi emme menisi kihloihin?
Melu katsoi mieheen kuin arvoitukseen edessänsä.
— Kihloihin, sinunko kanssasi, jolla on monta yhtä aikaa? — Katseeseen oli tullut tuskaa ja ylevää halveksimista, joka löi Rolfia, sitoi yhä uudestaan ja uudestaan.
— Niin, mutta nyt minä tahdon. Saadaanpa nähdä, kumpi meistä on vahvempi. Huomenna lähetän äitini luoksesi. Ellei se auta, tulee isä ja viimeiseksi tulen itse. Nyt sinun täytyy, kuuletko, täytyy!
Lopun matkaa he kulkivat äänettöminä, Melu lyötynä ja tuskaisena, Rolf uhkaavana ja katse palavana.
Rolfin vanhemmat olivat toivoneet tätä kauan, sillä poika oli mahdoton kaikkeen työhön, kulutti aikansa kaupungissa, teki velkaa ja huonoja kepposia, oli alituisena riidan aiheena vanhempien kesken. Äiti puolusti ja hemmoitteli, antoi rahaa ja peitteli vikoja. Isä yritti olla ankara, vaati työhön ja puhui moraalia, jolle poika nauroi.
— Onko pappa itse niin tehnyt?
Isän vastaus oli nyrkin isku ja pojan ulosajaminen. Karénilla oli terävä silmä näkemään, mihin mikin kelpaisi, ja Melusta hän tiesi saavansa pojalleen kasvattajan. Uusi saha, jonka hän oli saanut täyteen kuntoon, oli sopiva nuorten hoidettavaksi.
Melu oli huumaantunut, kulki myötävirtaa silmät ummessa, henkeään pidätellen, aina peläten, että perustus jalkojen alla pettäisi, virrasta pulpahtaisi jotakin häiritsevää, Rolfin vanhaa. Vaan kaikki oli vaiti. Hän itse oli vaiti, Rolf oli vaiti ja hääpäivä oli käsissä.
* * * * *