Melu oli muuttunut, lauhtunut leppyiseksi, hymyili salaperäisesti ja hyräili vanhoja säveliä puuhatessaan kamarissaan, jossa hänen oli määrä pukeutua morsiameksi.
— Kuulehan, Mooses! Mooses tuli ovelle.
— Miltä sinusta näyttää hääpukuni? Pidätkö siitä?
— Enhän osaa sanoa. Se on valkoinen. Miksi ei sininen? Se olisi taivaan väri.
— Voi sinua, taivaallinen mies. Uhrilammas on valkoinen, hienovillainen ja untuinen. Morsian on uhrilammas, ja siksi hän on valkoinen.
— No, mistä sinä sellaisia mietteitä —?
— En tiedä, tunnen vaan soutavani kosken niskalla, näen vaahtoisan valkean kuohun, taivaan kaaren sen harsossa. Se koski vetää ja lumoo, minun täytyy päästä alas sen syliin, se on korkein onneni, ihanin haluni. — Melu puhui raukeasti sammaltaen sanoja hämillään ja onnellisena.
— Minusta se on vuoren huipulle nousemista, korkealle ja varmalle.
Melu ei näyttänyt kuulleen Mooseksen sanoja, hypähti äkkiä ylös ja tarttui hänen käsiinsä. Mooses värähti: kädet olivat kylmät.
— Luuletko, että siellä pohjalla on pahoja, särmäisiä kiviä? Ne voisivat lyödä verille, se tekisi niin kipeää.