— Melu, sinähän ihan väriset!
— Olen hiukan hermostunut. Älä huoli! — Hän ponnisti kyyneliä vastaan, ravisti kutriteltua päätään ja nauroi: — Morsianta pitää itkettää, ja kun ei kukaan muu itketä, itketän itse.
Päivä oli kirkas ja lämmin. Ihmisiä oli kerääntynyt teitten täydeltä morsianta katsomaan, ja Melu ajoi Karénin avoimissa vaunuissa, omasta mielestään kuin uniprinsessa, köyhien kyläläistensä kadehtimana ja ihailemana. Kyyneleet putoilivat pitkin poskia, ja nyt hän tunsi varmasti rakastavansa noita raukkoja, joita sanoillaan oli kehunut halveksivansa.
Täti ja Mooses seurasivat häntä kirkkoon toisella hevosella.
ISKU.
Mooses oli suorittanut loistavan kandidaattitutkinnon, ja miehestä mieheen kuiskailtiin Hallimajassa hänen ja Veronikan onnesta. Opiston seinät kohosivat yhä ja syksyllä piti sen valmistua ja silloin toteutuisi se, mitä Veronika niin kiihkeästi toivoi. Mooses saisi kantaa prinsessan omaan linnaansa, jonka kansa oli rakentanut hänen hallittavakseen. Mutta Mooses aavisti, ettei hän saisi siellä olla. Damokleen miekka roikkui hänen päänsä päällä.
Esan isä, vanha nahkuri Helin, oli hiljan kuollut, ja Esa kertoi Moosekselle: — Olen myynyt isäukon vanhat nahkasammiot, talorähjän ja muut vehkeet ja saanut sievän summan rahaa. Sitä paitsi tiedät, että ukolla oli kirstun pohjalla. Niin että, mitä meidän välillä on raha-asioita, saa jäädä tuonemmaksi.
— Kiitos! — Mooses oli yhä synkkä ja tuijotti eteensä.
— On minulla toinenkin uutinen. Mooses katsoi häneen hajamielisenä.
— Olemme nyt Hely ja minä aivan porvarilliseen tapaan menneet kihloihin ja aiomme mennä vihillekin.