— Sinä onnen poika, — hymyili Mooses.
— Niin, minä aion hankkia itselleni kerran oikein rasvaisen tuomiokunnan ja saada suuren Hallimajan vielä kaupan päälle.
— Laki ja oikeus on sinulle kovin suosiollinen.
— Olisitpa sinäkin vain ruvennut porvariksi ja heittänyt kaikki profeetalliset hommasi, niin kyllä nyt kelpaisi. Ukko Marck antaisi tyttärensä naurussa suin ja teidän välillänne vallitsisi sula sopu.
— Ja Suomessa olisi ollut yksi onnenonkija lisää, ilman vakaumusta ja omaatuntoa. Sitäpaitsi ei Veronika ikinä olisi minusta sellaisena huolinut.
— No niin, leikki sikseen. Mitä sinä nyt aiot?
— Suo siellä, vetelä täällä. Katkeraa on katsella, mitenkä täällä Hallimajassa niinkuin muuallakin maassamme työväen ja isäntien välit kärjistyvät ja katkeroittuvat. Juopa työkansan ja parempiosaisten välillä laajenee. Mihin lopulta päättyneekään? Pimeää on kaikkialla ja pimeyden töitä haudotaan, kiihdytään salaisissa kokouksissa, heitetään syrjään järki ja oikeus. Tiedän, että voisin heitä nyt ohjata, myöhemmin se on vaikeata, ehkä mahdotonta, mutta katkerinta on se, etten saa heitä ohjata. Kaikki sellainen työ suistetaan tekijöineen pimeyteen, ja minä tiedän yritykseni päättyvän vankeuteen tai maanpakoon. Ja kuitenkin täytyy yrittää. — Mooses käveli kiihkeästi lattialla, katse maahan tähdättynä. — Olen jo Ruhalan kanssa sopinut ja pidän työväen talolla sarjan esitelmiä, ensin nykyisestä valtiollisesta asemastamme ja sitten siirrytään siihen, mikä on heistä tärkeintä.
— Kunhan saisit heidät tajuamaan, ettei leipäkysymys ole kaikkein tärkein.
Mooses pysähtyi Esan eteen, löi häntä olalle ja sanoi tyynesti:
— Se juuri on heille kaikkein tärkein. Se on kuin suuri, kirvelevä palohaava. Se särkee ja pakottaa huutamaan. Sitä haavaa täytyy hoitaa. Ellei sitä tehdä, joutuu yhteiskunta rappiolle. Mitä tästä sinulle puhun? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka asia on.