Mooses katsoi kelloaan. — Minun pitää nyt lähteä työväen talolle.
Talo oli Hallimajan etelänpuoleisella, korkealla harjulla, josta oli ihana, laaja näköala saariselle ulapalle ja kauas laakson niskaan maaseudulle. Rakennus oli kiireessä ja pienillä varoilla kokoon koperrettu, suuri, korkea sali, jonka seinän rakosista ja akkunanpielistä tuuli puhalteli. Salin taka-alalla oli näyttämö ja oviseinällä lehteri. Eteisestä mentiin keittiöön ja sen takana oli huone talon hoitajaa varten. Kun Mooses ja Esa tulivat, oli sali täynnä väkeä: miehiä, naisia ja lapsia. Kukin liikkui ja jutteli vapaasti, joten hälinä oli yleinen. Miesten tupakka, epäsiistit vaatteet ja lattiasta nouseva pöly pilasivat ilman. Keskustelun aiheena oli osuusruokala ja siinä oltiin jouduttu karille velaksiantokysymyksessä.
— Joka tahtoo velaksi, hankkikoon oman ammattikunnan takauksen, — sanoi Ruhala.
— Entäs ne raukat, joilla ei ole varaa kuulua mihinkään yhdistyksiin? — kysyi eräs nainen.
— Hitto heidät vieköön! — sanoi Onni Hannula.
— Joka ei kuulu meihin, se on meitä vastaan, — päätti Ruhala.
— Niin kapitalistitkin sanovat! — huudahti nainen katkerasti.
Se oli kuin sähkösysäys. Ja nyt syntyi kiihkeä puhetulva, jossa nyrkit puivat ja silmät paloivat.
Manu istui kasassa sivuseinällä puoleksi torkkuen, velttona kuin uinaileva koira.
— Sen minä vaan sanon, — huusi Onni Hannula, — että kyllä työväki kerran herää ja kostaa verenimijöille! —