Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi rakentaa järjestystä käyttämättä raakaa eläimellistä voimaa. Meidän pitää kunkin hioa itsemme teräväksi puraaksi, jotta kelpaisimme sorvissa käytettäviksi, kohtalomme aseiksi.
Työ on ainoa keino, jolla voimme omaa itseämme hioa. Kansat raatavat, rakentavat, kaupunkeja kohoo ja yhteiskunta järjestyy, maa on viljeltyä ja kaunista. Samalla on kansasta sen omalla, järjestetyllä työllä kehittynyt sivistynyt kansa.
Tai pakottakaamme meistä kuka tahansa laiskana, toimettomana maleksimaan. Pian alkaa kiukku nostaa päätään; viha, epäluulo, himot, toivottomuus, kaikki pahuuden mahdit syöksyvät meihin käsiksi. Me huudamme kostoa ja hävitystä muille ihmisille. Mutta kun pääsemme työhön käsiksi, luikkivat pimeyden lähettiläät kuiluihinsa, ja me olemme jälleen ihmisiä.
Pyytäisin, että palaisimme jälleen osuusruokalan sääntöihin, sillä se kuuluu meidän työhömme!
Miehet unohtivat kiistansa, ja osuusruokala saatiin valmiiksi pohdittua.
— Nyt seuraa maisteri Härmälän esitelmä nykyisestä valtiollisesta asemastamme, — ilmoitti puheenjohtaja.
Mooses asettui pöydän viereen, mutta ovelta kuului hälinää, ja outo mies vaati kokousta keskeyttämään.
— Tämä on yksityistä laatua, omien jäsenten kesken, — selitti Mooses.
— Olen pakotettu hajottamaan kokouksen, — oli ainoa vastaus.
Miehet ovensuusta alkoivat purkautua ulos, ja pian oli huone tyhjä.
Viimeisinä poistuivat Mooses ja Esa, Ruhala ja Onni Hannula.