Mooses oli alakuloinen kuten päivälläkin.
— Voithan sinä, Mooses, selittää asioita Ruhalalle ja Onni Hannulalle ja he taas vuorostaan muille, — ehdotti Esa.
— Niin, sehän kyllä käy päinsä, — sanoi Ruhala.
— Pelkään, ettei meille jää suuria aikoja siihenkään. Luultavasti minun täytyy pian poistua.
— Se tulee olemaan suuri tappio meikäläisille, — sanoi Onni. Mooses puristi ystävällisesti hänen kättään. — Olisimme maisterin avulla ehkä päässeet selville monesta pulmasta.
* * * * *
Juuri näihin aikoihin karkoitettiin kansalaisia; käsky käskyn perään leimahti. Hallimajassa pelättiin pahinta.
Ruhala ja Onni kävivät nyt usein Mooseksen luona, mutta Mooses sai pian pelätyn karkoituskäskyn.
Koko seutu oli kuohuksissa, ja monet kymmenet kädet ojentuivat häntä auttamaan. Hän eli oman tuskansa ja ihmisten myötätunnon siivillä tunnista tuntiin, ajoi tulevaisuudenajatukset luotaan, vältti niitä kuin vihaisia koiria. Veronika auttoi häntä uskollisesti.
— Älä mieti, älä epäile, luota meidän onnemme tähteen, — sanoi hän.