— Minä olen väärää rahaa vieraalla maalla, vaikka täällä tunnustettaisiinkin oikeaksi. En koskaan voi muuttua muukalaiseksi, mennä heidän sulatusuuniinsa ja painattaa kylkeeni heidän leimaansa.
— Taivas varjelkoon, silloinhan en minäkään sinusta huolisi.
— Siis?
— Älä sano mitään enää. Tämän lähtöpäiväsi elämme vaan toisiamme varten. Mennään lähteelle Kivistömäen juurelle ja siellä sinä lupaat aina pitää pyhänä isänmaan vettä ja sitä janota. Tiedätkö, mitä minä tarkoitan pyhänä pitämisellä? — Mooses veti hänet lähelleen heidän mäenlaitaa astuessaan. — Sitä vain, että pitää toivoa, vaikki kuinka synkkää olisi. —
— Toivoa, mitä?
— Voi, minä en osaa sanoa, mutta tunnen, että meidän täytyy, kuuletko, täytyy uskoa ikuisuuteen ja totuuden voimaan, muuten emme jaksa toivoa, emme elää!
He katsoivat kauan toisiaan silmiin, tunsivat eron hetkellä oman heikkoutensa ja pienuutensa, ja siihen tuntoon yhtyi ikuisuuden siiven suhahdus.
— Maailma on suuri ja me olemme pieniä. Se ottaa kaikki, ihan tyyni meidät, jos vaan itsemme annamme. Se ei sääli ketään, ken ei itseänsä sääli. Voi sinua, Veronika, voi minuakin. Me olemme ypöyksin. Hämärästi vain tunnemme korkeamman voimaa, ei se meitä eläviksi tee. Lähemmin, lähemmin meidän se pitäisi tuntea.
— Ei. Minä en pelkää elämää. Sinun kanssasi uskallan uhmata maailmaa. Meillä on voimaa. Tahtoisin osoittaa sinua ja huutaa kaikille valon vainoojille, noille nimellisille ja nimettömille pimeyden kätyreille: Katsokaa, tuossa hän on, sankarini, johon luotan kuin totuuteen. Jos teillä olisi omananne yksikään sielu, johon voisitte niin luottaa, niin silloin vääryys ja sorto piankin hävittäisivät ihmiskunnan. Mutta teillä ei ole, te petturit ja pelkurit! Mooses, meidän ei tarvitse heitä pelätä!
He astuivat Kivistömäen laitaa alas lähteelle, kun Manu tuli heitä vastaan. Miehen silmät kiiluivat sisällisestä, kuluttavasta intohimosta, joka jäykissä juovaisissa kasvoissa oli kammottavaa. Hänen polvensa notkahtelivat kuin väsymyksestä ja laaja takki roikkui rentona luisilla hartioilla.