— Manu suree vaimoaan omalla tavallaan ja sekottaa katkeruutensa maailman menoon. Minä pelkään hänen mieletöntä villiyttään. Hän voi tehdä mitä tahansa, — sanoi Veronika ja painautui lähemmäksi Moosesta.
— Pelkäätkö häntä?
— En tiedä, tulee aina niin tukala olla, kun näen hänet. — He astuivat hetken ääneti kuunnellen hiljaisuutta ympärillään metsäpolulla.
— Sinun käsivartesi tukee lujasti ja varmasti, Mooses!
— Veronika, minäpä kannan sinut lähteelle. — Mooses otti hänet kevyesti syliinsä. — Sinä olet kevyt, ja täällä metsässä on suloinen rauha.
— Minä olen sinusta ylpeä, armas, sinä olet niin hyvä ja vahva.
— Ja sinä olet — — — tahtoisin aina katsella kasvojasi ja janoan huuliasi. — Hän laski taakkansa heidän yhteiselle kivelleen lähteen rannalla.
— Suutele minua, Veronika!
Joka puussa sirkutti lintunen, joka mättäällä tuoksui kukkia ja metsässä kuiski lempi.
— Tahtoisitko nyt olla mieheni, armas?