— En vielä. Tahtoisitko sinä olla vaimoni?
— En, en vielä. Tahdon vain silittää otsaasi, näin, ja upottaa sormeni somaan tukkaasi, olla ihanteesi, olla kaunis sinulle.
— Kyyneleitä, miksi?
— Onnesta, sinä.
— Sinä olet suloinen, sinua jumaloin ja suutelen!
— Katso, Mooses, lähde nauraa meille. Tule, polvistu tähän rinnalleni.
Näin, katso sen syvää, surunvoittoista hymyä. Mitä näet?
— Näen kaksi tummaa silmää, syvät kuin lähteemme, kauniin, pehmeän kaulan utuisen harson poimuissa.
— Ja minä näen kasvosi rakkaat, suusi väreilevän ja miehekkään rintasi. — Veronika pisti kätensä veteen, antoi kirkkaitten pisarain valua sormistaan ja painoi ne viileänä sulhonsa otsalle. — Nyt kastan sinut Hallimajan rakentajaksi, oman elämäni haltiaksi.
Mooses kastoi sormensa veteen ja kosketti Veronikan otsaa. — Ja minä kastan sinut Hallimajan haltiattareksi ja oman elämäni sieluksi.
— Minusta tuntuu, kuin olisi kruunu päässäni ja sen olet antanut sinä.