Äiti polvistui lapsensa eteen sohvan viereen, koetteli suonta ja otsaa. Levottomuuden kyyneleet kostuttivat hänen silmiänsä, ja Veronika hymyili äidin hellille sanoille. Hän ei ollenkaan kapinoinut mielessään, vaikka haavaa särki: oli hyvä olla äidin hellässä hoivassa, turvallinen ja lämmin. Sydämessään hän toivoi: jospa minulla aina olisi tällainen äiti.
— Kuinka sinä olet hyvä, äiti!
— Älä puhu, ole aivan hiljaa.
— Tahtoisin tavata Moosesta.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun äidin kasvoilta hävisi hellyys, ja suruinen, jäykkä ilme tuli sijaan. Hän oli jälleen ennallaan, huokasi ja lähetti hakemaan.
Samassa Mooses jo tulikin, heitti lakkinsa eteiseen ja astui äänet kuultuaan huoneeseen. Ja nyt hän vuorostaan oli polvillaan Veronikan edessä.
Veronika nosti vasenta kättään.
— Hiljaa! — huudahti rouva Marck ja iski ankaran ja tuskaisen katseen tyttäreensä.
— Älä liiku, Jumalan tähden, älä liiku, — kuiskasi Mooses henkeään pidätellen, katseessa sellainen tuska, että Veronika hetkeksi sulki silmänsä uupumuksesta ja kuiskasi:
— Ei ole vaarallista. Minä voin hyvin, vain hiukan särkee. — Hieno puna levisi kasvoille ja uudestaan hän kuiskasi: — Nyt menemme samalla hevosella junalle täältä. Sinä et saa jättää minua. Ei kukaan muu saa kantaa junaan. — Hän uupui jälleen ja sulki silmänsä.