Mooses ei liikahtanut, nojasi toiselle polvelleen ja piteli hyväillen
Veronikan vasenta kättä.
— Kuka sinulle sanoi, kun niin pian tulit?
— Joku, en muista; onnettomuuden sanoma kulkee nopeaan. Tiedätkö, kuka löi?
— Manu, — kuiskasi Veronika.
Marck tuli sisään. Mooses punastui ja tumma välähdys silmissä kohtasi
Veronikan isää, kun he kohteliaasti kättelivät.
— Elämä on toisinaan kovaa, — sanoi Marck. — Olisin toivonut tapaavani teidät toisissa oloissa.
— Niin minäkin, — sanoi Mooses hätäisesti rientäen Veronikan luo, kun näki tuskallisen ilmeen hänen kasvoillaan. Veronika antoi hänelle vasemman kätensä.
— Junan aika lähenee ja hevoset odottavat, — sanoi Marck aikoen ottaa Veronikan syliinsä. Mutta Veronika katsoi Moosekseen eikä hellittänyt hänen kättään.
Mooses nosti hänet varovasti syliinsä kuin pienen lapsen makaavassa asennossa ja kantoi vaunuun. Marck otti hänen lakkinsa eteisen pöydältä ja painoi päähän, avasi ovet ja piteli itse hevosta vaunuun astuttaissa. Hiljaa, jalasta jalkaan piti ajaa, sillä äidin sitoma kääre oli tullut punaiseksi.
— Minnekä te aiotte siirtyä? — kysyi Marck. Hän istui vaunuissa vastapäätä nuoria.