Täti ja Melu olivat tuoneet tavarat ja odottivat häntä. Asema oli kansaa tulvillaan aina maantielle saakka ja naisilla kukkia heidän ihailemalle sankarilleen. Laulu oli tarttunut yleisöön ja kun "Maamme laulu" alotettiin, upposi junien melu kansan sydämen mahtavaan ääneen. Juna ei seisonut kauaa asemalla, ja Mooses nousi vaununsa sillalle paremmin nähdäkseen kaikki. Silloin puhkesi ilmoille jyrisevä "eläköön" huuto ja kukkia satoi hänen ympärilleen yksitellen, vihottain, ja naisten kimakat äänet yhtyivät miesten painaviin "eläköön, eläköön"! huutoihin.
Täti nyyhki ääneen ja Melu piteli häntä sylissään itsekin itkien. Esa ja Hely saivat viimeisimmäksi puristaa hänen kättään ja Hely sanoi:
— Minä menen ensi junalla hänen luokseen enkä väisty hänen vuoteeltaan, ennenkuin hän on terve.
— Pää pystyyn! — sanoi Esa.
— Eläköön isänmaa! — huusi Mooses, kun juna jo liikkui.
Kansa lauloi liikutettuna, vesissä silmin: "Mun muistuu mieleheni nyt…"
YKSIN.
Sairashuoneen salaperäinen hiljaisuus kätki Veronikan syliinsä, viihdytti suloiseen lepoon lievässä kuumeen uupumuksessa ja loi hämäriä unia, joissa todellisuus verhoontui haaveellisuuden poimuihin.
Äiti istui tyynenä ja lempeänä hänen vieressään tarkasti noudattaen lääkärin määräyksiä sairaan hoidossa.
— Olemmeko vasta olleet täällä päivän? — kysyi Veronika.