— Tuntuuko aika pitkältä? — sanoi äiti huolestuneena.
Kirkas kyynel putosi Veronikan poskelle. Äiti huokasi syvään ja tyttären kyyneleet putoilivat ja kirvelivät hänen sydäntään. Ne kyyneleet saattoivat kaukana vieraassa maassa harhailevaa. Sen hän tiesi.
— Outona ja ujona hän vaeltaa suuren kaupungin katuja, hukkuu kuin pisara mereen, minun omani, ainoani koko maailmassa ja etsii halpaa asuntoa syrjäisissä seuduissa. Sydämessä hänellä on aarre kallis ja raskas. Se painaa hänen hartioitansa, uurtaa juovia puhtaaseen otsaan. Hän murtaa suuta, hän hoippuu. Se sydämen taakka on niin raskas ja hän janoo lähteemme vettä — oi armas! — Veronika nyyhki lohduttomasti. — Vasta päivä, yksi ainoa päivä, eikä hän tiedä, emme tiedä, päättyykö kohtalomme oikku koskaan, voiko hän koskaan astua lähteellemme!
Marck astui huoneeseen suuri vihko ruusuja ja kieloja kädessä.
— Mikä nyt on? Onko Veronika kovin sairas? Pakottaako haava? Lapsi kulta, älä nyt itke noin! Onko mitään uutta tapahtunut? Sano nyt jotakin, Eveliina, istut mykkänä — — —.
— Hänen on ikävä, — sanoi äiti suruisena. Puolisot katsoivat toisiinsa neuvottomina.
— Pappa kulta, niin paljon kukkia, suloisia, raittiita! — Veronika painoi niitä polttaviin kasvoihinsa, kirveleviin silmiinsä ja sanomaton halu saada puhua hänestä, jota kaipasi, valtasi hänet. — Missä Mooses nyt lienee? Arvaatko sinä, pappa? Mitä hän sanoi sinulle viimeiseksi?
— Et sinä nyt saa ajatella ikäviä asioita, pitää tulla terveeksi ja reippaaksi tytöksi. On maailmassa vielä paljon iloa ja ihanuutta, tyttöseni. — Isä silitti hellästi tummaa tukkaa ja piti vasenta kättä omassaan. Se levoton pikku käsi oli kuin haavoitettu lintu. Se poltti ja räpytteli, ei ymmärtänyt suojelevan kouran hyväntahtoisuutta, kuinka halusta se tahtoi parantaa, tehdä hyvää, olla hellä. Niin se pikkunen lintu räpyttelee siipiään ja pieni nokka tokasee tuskissaan raskaita sormia.
Veronikan kyyneleet kuivuivat, mutta sydäntä kolotti entistä kovemmin.
— Voi, minun on liiankin hyvä, — äännähti Veronika. — Kaikki hellivät ja huolehtivat, antaisivat tähdenkin taivaalta. — Äänessä oli kuitenkin katkeruutta ja vanhemmat katsoivat neuvottomina toisiinsa.