— Etkö tahtoisi nähdä Almaa? Hän tulisi — — —.
— En minä osaa sanoa. — Veronika katsoi suurin silmin isäänsä ja hellä hymy valaisi hetkeksi polttavat kasvot. — Onhan minun hyvä näinkin. Te huolehditte kovin. Mammakin on ihan kalpea. Vie hänet mennessäsi kävelemään, pappa, — sanoi hän niin reippaalla äänellä kuin taisi. Sairas käsi lepäsi tonkkana peiton alla ja vasen liiteli levottomana tummissa suortuvissa ja kuumalla otsalla. Silmissä paloi kirkas kiilto ja huulet punoittivat kuin veripisarat valkoisen ruusun lehdillä. Isän silmä viihtyi ihaillen lapsen sielukkailla, yliluonnollisen kauniilla kasvoilla. Hellä hymy valaisi järeät piirteet. Hän nyökkäsi leikillisesti.
Äiti katseli heitä ja iloitsi puolisonsa ja lapsensa yhdennäköisyydestä.
— Huomenna tulen jälleen!
— Tule, pappa!
Askeleet vaikenivat eteisessä ja Veronika ummisti silmänsä. Oli lepoa olla yksin, ajatella häntä, yksinäistä vieraalla maalla. Kuinka hän kankeasti puhuu vierasta kieltä, kuinka hän — — — ei, ei. Entä Alma? Tahtoisinko tavata häntä? Puhuako entisistä? Ne ovat niin kaukana. Kaikki on nyt toisin, rikkirevitty, poikkimurskattu, pimeätä. Siellä Hallimajassa hapuillaan, tanssitaan taas Vetehisen polskaa, ei kukaan heistä välitä, ei helli, ei huolehdi. Manun — — — ah! kuinka pisti! Hiljaa, hiljaa sydän. Se koskee, se polttaa. Ei, ei Vetehisen valta saa, ei saa — — —. Hän makasi kalpeana, huohottaen, ajatukset tahdon kahleissa, tuskan leima kasvoilla, luja leuka jännitettynä. — Niin, hiljaa, hiljaa, sydän! — — — Se raukka, Manun vaimo, köyhä, kurja, sairas, "luut kuin lankaan pujotetut, nahka kuin likainen homehtunut vaate, pelkällä lautapohjalla, haisevissa rääsyissä"! Oi, Jumala, armahda meitä ihmisiä! Kuinka pieniä olemme ijäisyyden sylissä ja kuinka itsekkäästi riistämme toisiltamme lyhyen elämän ilon, niin ahnaasti ja raivoisasti kuin ijäti siitä eläisimme. Voi, kuinka olemme pieniä! Koska tulevat maailmaan ne suuret ja vahvat, viisaat, hyvät? Koska rakennetaan elämän pyhää iloa ja koska odotetaan loistavin silmin ijäisyyttä, jossa tuntemattomat meidät syliinsä sulkevat. Heidän täytyy tulla pian! Sinä satusilmäinen maanpakolaiseni, pian kasvakoon ennustamasi nuoriso, joka kirkassilmäisenä laulaen työhön menee. Minä uskon sinua, profeettani, sillä haaveesi antoivat hengelleni siivet ja loivat minuun uuden sydämen ja kirjoittivat siihen uudet käskyt: "Työn temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa kuin sininen taivas. Ja toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas rukous ja sielu niin suuri kuin Jumalan ajatus ja työ niin pyhää kuin luomistyö"…
"Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus ja palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan"…
Hiljaisuuden hymnit lauloivat haaveilijan sielussa ja ajatukset liitelivät tulevaisissa.
— Hallimaja, oma kotimme, sinun täytyy meidän kauttamme tulla kauniiksi kuin häihin koristettu morsian ja iloiseksi! — Valoisa hymy haaveilijan kasvoilla vaihtui ja ajatus liiti uutta latua. — Minun täytyy, täytyy se toteuttaa ja sitten ehkä ainaiseksi jättää kotimaa. Mooses parka, saisimmehan edes ajatuksissamme elää onnellisessa Hallimajassa. Niin, jos voisin — — —.
Ajatukset häipyivät ja haaveksija uinahti armaaseen uneen.