— Minä muistan aina, niin kauan kuin elän, Härmälän maisterin puheen kerran nuorisojuhlassa. Voi, se oli niin kaunista. Kun voisi olla sellainen! — Helmin punoittavia kasvoja kaunisti haaveellinen hymy ja Veronikan hän voitti puhuessaan Mooseksesta.
— Kaunista. Kuka kauniista elää? Ei ainakaan täällä Hallimajassa.
Täällä on niin rumaa, että vallan hirvittää, — sanoi Anna.
— Onko mitään erityistä tapahtunut? — kysyi Veronika levottomana.
— Tietäähän neiti sen Manun muijapuolen? Sen niin — — —.
— Ulkotyöväen naisten komitean jäsenen, kyllä.
— No, sillä oli kaksoset. Ja niitä hoiti täällä eräs syöjätär, antoi niille muka vahingossa livekiveä.
Veronika sulki silmänsä ja kääntyi akkunaan. Arpea käsivarressa kolotti ja hän voi pahoin. Kruunu-Anna jatkoi:
— Sairaat lapset se muija toi hoitolaan ja siellä ne kuolivat.
Huoneessa oli hetken hiljaista. Oven takaa kuului jalankopsetta ja Hely ja Esa astuivat huoneeseen.
— Olemme sinua etsineet ja arvasimme, että olit täällä! — huudahti Hely. — Mutta hyvänen aika, kuinka olet kalpea. Voitko huonommin tänään?