Esa liikahti äkkiä valmiina vastaamaan kiivaasti Veronikalle, mutta kun hänen katseensa sattui tuskaisiin kasvoihin ja Veronika nousi hitaasti, ojensi hänelle kätensä ja hymyili hiukan, jäi Esa sanattomaksi, katsoi Veronikaa kuin ilmestystä.
Sairaus oli vienyt hänen olennostaan lapsellisen sulon ja pehmeyden, kehittänyt aikaiseen naiseksi, syventänyt sielunelämää ja luonut ulkomuotoon uutta aateluutta. Hänen suuret tummat silmänsä olivat nyt surunvoittoiset, täynnä älyä, ja herkimmätkin tunnevivahdukset vaihtelivat niissä kuin pilven varjot lähteen pinnassa.
* * * * *
Päivä päivältä karttui pettymyksiä, ihanteet säikkyivät ja lymysivät sielun syvimpiin soppiin. — Hallimaja, sinä olet ruma ja typerä, mutta rakkaus tekee rumankin kauniiksi ja sinun täytyy tulla kauniiksi, — vakuutti Veronika itselleen.
Syksy tuli ruma ja sateinen. Työt tehtaassa ja sahassa vähentyivät, piti erottaa väkeä. Veronika kohtasi retkillään sanattomia ja vihamielisiä katseita. Hoitolassa ei enää ollut lapsia; keittokoulusta hävisivät oppilaat ja ruokavieraat; kutomakoulussa kävi vain joku maalainen. Yhä ahtaammiksi kävivät ajat. Keskitalvella täytyi sulkea saha tykkänään. Taas istui lutoposkinen Puute hökkelien pöydän päässä, katsoi uhkaavana verisillä silmillään aterioitsevia, heitti heille niukat palat ja piiskoi heitä katkeruudella. Edellisenä talvena olivat he itse Puutteen herroja, olisivat voineet sen karkoittaa, jos sen hyväksi näkivät. Nyt oli toisin. Puute oli heidän herransa ja työnsulku kamala arvoitus. Veronika ei enää uskaltanut mennä heidän luokseen. Kruunu-Annalta hän kyseli:
— Kuinka heidän lapsensa nyt jaksavat?
— Äideillä on nyt hyvää aikaa hoitaa, kun ei tarvitse tehtaassa olla.
Kyllä lasten nyt on hyvä olla.
Veronika elostui ja huudahti: — He siis rakastavat lapsiaan!
— Sus siunakkoon, tuota neitiä! Vai ei ne rakastaisi. Tottahan nyt lastaan, muutenhan ihmissuku olisi aikoja hukkunut.
— Voi, voi, Anna kulta, kuinka tekee hyvää uskoa siihen. Minä olen, nähkääs, nähnyt niin paljon nurjuutta viime aikoina.