Nörregade 22, Köpenhamina.
Armaani.
Tulin tänne ajamaan pois koti-ikävää. Täällä on muka lähempänä kotimaata, mutta ihmisen mieli on oikullinen kapine. Täällä tanskalaisten iloisessa Baabelissa tuli kaksin verroin ikävä. Olen juossut merkkipaikasta toiseen, päästäkseni irti itsestäni, katsellut linnat ja kappelit, töllistellyt veistoksia ja maalauksia, niin että niskaani särkee ja aivoissani vilisee pelkkiä kipsihaahmoja, möhömahoja kuninkaankuvia ja ihania prinsessan päitä. Täällä on taide jokapäiväistä leipää. Pitäisi tämän jo jaksaman vaikuttaa ihmisten ulkomuotoonkin.
Eilen, syntymäpäivänäsi, ostin Amagermuorilta ruusuja, suljin oveni ja aloin jumalanpalvelukseni kuvasi edessä, mutta en jaksanut pysyä huoneessa, tuli liian vaikea olo, juoksin katuja kuin hullu, palasin nääntyneenä kotiin. Emäntänikin huomasi tilani ja toi punaviiniä ja käski vahvistamaan mieltäni sillä. "De skal ik' fortvivle", sanoi hän pää kallellaan ja katsoi minuun surkutellen. Mikään ei auta, kun tämä tuskan puuska tulee. Näen sinut aina Kivistömäen laidassa, lähteen luona vuokkoja ympärilläsi, Suomen haalea taivas ylläsi, mäntyjen kellertävät rungot takanasi ja pyhä hiljaisuus metsässä. Sinä ja rannan puut kuvastutte lähteeseen. Voi, jumalani, kuinka minä janoon sitä vettä sinun rinnallasi. Supatan nimeäsi ja puhun suomea kahden kesken itseni kanssa. Tästä voi tulla hulluksi, sen tunnen.
Väitöskirjani on tähän asti sujunut hyvin ja voit sanoa isällesi, että olen muistanut hänen ystävällistä neuvoaan ja syventynyt käytännölliseen elämään ja työhön. Vaikea liike-elämä jää minun käsityspiirini ulkopuolelle. Missä vika lienee, siinäkö, että olen liian paljon mietiskellyt, lukenut ja tunne-elämää elänyt, tavallaan veltostunut elävästä toiminnasta, vaiko siinä, että luonteeni on opettajan, haaveilijan, en osaa sanoa. Minusta tuntuu, että minun puutteellisuuteni on meille suomalaisille nuorille luontaista. Meillä on harvoja sellaisia selväjärkisiä, perinpohjaisia käytännön miehiä kuin sinun isäsi on. Hän on kuin maakotka, asuu aina huipuilla ja näkee kauas, katsoo alas meihin pieniin maanpinnalla. Me laadimme ajatuksissa itsellemme Komeat satuyhteiskunnat, puhumme niistä toisillemme, kerskumme omista haaveistamme, ja kun joku lyö rikki tuulentupamme, suutumme silmittömästi. Lyömme nyrkillä, puukolla ja paukutamme pyssyillä ja pommeilla, kuin olisi kivinen linna meiltä hävitetty tai viljavat vainiot sotajoukoin poljettu tai meidät maasta ajettu. Niin, onhan maasta ajettu sen vuoksi, että on tahdottu järkeä, lakia ja oikeutta noudattaa — — — Minä en voi puhua tästä. Se on liian lähellä. Nykyään en jaksa ajatella muuta kuin teitä siellä kotona. Monet tuliaiset olen jo ostanut ja säilytän niitä koulupojan varmalla uskolla, että kerran piinakausi loppuu. Pukuni roikkuu kuin variksenpelätteen yllä ja kahdenkymmenenneljän vanhassa päässäni on harmaita hiuksia. Huomenna lähden Tukholmaan, onhan siellä lähempänä Suomea ja tapaa ehkä jonkun maanmiehen ja saa puhua — — — oi, kuin saisikin puhua suomea.
Omasi.
Veronika seisoi kauan aikaa kirje kädessä ja tuijotti lattiaan. Avoimissa silmissä pusertui suru kyyneliksi, otsa kiristyi ryppyihin silmien välistä ja ylpeä pää taipui, taipui yhä alemmaksi. Hän suuteli kirjettä ja itki. Kyyneleet valuivat suurina ja kirkkaina paperille. Hän pyyhki ne varovasti pois. Silmissä välähti ja kasvot silisivät jälleen, pieni pään nykäys vaan — ja liikutus oli poissa.
Hän vei kirjeen isälleen ja pyysi lukemaan.
Isä luki.
— Pappa, neuvothan sinä minua matkustamaan!