— Teidän välinne näyttää olevan varma?
Veronika katsoi isäänsä vakavasti kyyneltyneillä silmillään. Isä kääntyi akkunaan nypistellen Mooseksen kirjettä.
— Sinä voit matkustaa kolmen viikon päästä. Tai sitte, kun päästään valmiiksi. Silloin voit jäädä.
Veronika juoksi isänsä luo. — Pappa, sinä olet suuremmoinen!
— Minulla on sinulle suuremmoinen velka, tyttöseni.
— Älä puhu siitä.
— Mene nyt, lapsi, sähköttämään Moosekselle. Minä kyllä kirjotan hänelle ja pidän huolen muusta.
Kaikki oli muuttunut kuin taikasauvan kosketuksesta. Kun Veronika meni Härmälän tädille ilmoittamaan asiasta, kääntyivät ihmiset katsomaan häntä. Hyräillen ja kevyesti astuen, vaippa irrallaan hartioilla hän riensi loistavin silmin ja voiton onnellinen ilme kasvoillaan pitkin lumista, rähjäistä tietä. Kylmyys puri poskille punan ja huurre tarttui vaipan vaaleanharmaisiin naalin-turkiksiin. Huolien painamat ja puutteen ahdistamat hallimajalaiset unohtivat itsensä, jäivät häntä katsomaan perunat säkissä hartioillaan ja puita kelkassaan. Lapset töllöttivät sormet suussa ja itku pysähtyneenä.
Täti puuhaili "kädenalaisessa". "Nälkäkirjoja" oli kerääntynyt koko röykkä hänen eteensä.
— Voi, voi kun minä nyt olen tällaisissa pukeissa, — oli tädin ensimmäinen huoli, mutta pian hän unohti kaiken, kun kuuli asian. — Vai oikeen ryökinä menee Mooseksen tykö ja jää sinne. Monet ovat Herran tiet. — Täti oli vanhentunut ja hyvin liikutettu. Toisesta huoneesta kuului nyyhkytystä.