— Siunakkoon hyvä Jumala teitä, rouva, te tulette omaan sukuunne. Ei pitäisi myydä sieluaan pahoille ihmisille rahasta niinkuin minäkin tein. Mutta minkäs sille mahtoi, Karéni tarjosi ja minä tarvitsin. Voi rouva kulta, voinko minä nyt tätä ottaa, te joudutte itse kärsimään ja ne voivat piinata teitä.
Melu tuli samassa huoneesta, sanoi hyvästi ja lähti punaisissaan kiiruusti pois.
— Melu on niin äkkinäinen ja tuittupäinen. Otti taas kai nenäänsä. Eihän se kärsi ollenkaan puhuttavan Karéneistaan. Jos moittii niitä, niin Melu puolustaa ja suuttuu; jos muuten kysyy, ei vastausta saa.
— Melu kuuluu auttavan köyhiä.
— Herra tietää, että kyllä apua tarvitaan. Nälkäkirjat paisuvat, niinkuin ryökinä näkee, — sanoi täti, osottaen mustia, pitkiä kirjoja, mutta samassa hän säpsähti ja katsoi arasti Veronikaan. — Voi, täti kulta, kyllä minä arvaan teidän ajatuksenne ja kaikkien noitten nälkäisten. Te luulette, että pappa voisi kaikki muuttaa, jos hän vaan tahtoisi, mutta hän ei voi. Tehtaan seisominen ei ole hänen vallassaan. — Hän näki kuitenkin tädin kasvojen ilmeestä, etteivät vakuutukset vähääkään auttaneet. Täti uskoi vahvasti hänen isänsä kaikkivaltiuteen näissä asioissa, ja Veronikan sydäntä ahdisti se ajatus, että työväki oli samassa uskossa. Tädin vanhat kädet vapisivat, kun hän selaili "nälkäkirjojaan" ja koki laskea summia yhteen. — Mooses näitä aina selvitteli, mutta kukas minua nyt auttaisi? Silmätkin tekevät kiusaa.
— Kyllä minä, täti sanoo vaan, mitä on tehtävä. Veronika alkoi laskea pikkuannoksia yhteen ja sitten piti laskea koko summa, kaikkien maksettavat. Työtä kesti pari tuntia.
— Tästähän tulee hirveä summa, yli kymmenen tuhatta!
Täti nyökkäsi. — Niin minäkin arvelin. Varasto alkaa ollakin lopussa.
— Luuleeko täti saavansa takaisin?
— Ei apua aina siinä mielessä anneta.