— Onko täti rikas?
— Olen aina ollut niin rikas, että olen voinut auttaa tarvitsevia.
— Täti on kaiketi auttanut nyt koko omaisuudellaan.
— Kai Jumala minusta sentään huolen pitää. Veronika ei voinut seista suorana ja pystypäisenä heikon vanhuksen edessä. Hän painoi päänsä alas ja jäi hetkeksi miettimään pöydän ääreen.
— Minä luulen, että jään Hallimajaan kevääseen saakka, eihän siihen enää kestä kahta kuukautta. En voi nyt olla onnellinen.
— Enhän minä nyt vaan vanha haaska lie turmellut ryökinän iloa? Ei se niin ollut tarkotettu.
— Miks'ei täti sano Veronikaksi?
— No, vanhan on aina vaikea tottua uusiin tapoihin.
— Mooseksen vuoksi! — Veronika tarttui vanhuksen käsiin.
— Minä nyt olen tällainen vanha haaska ja Veronika ylhäinen ja kaunis.