— Ei ylhäisempi kuin tätikään, olemme kumpikin ihmisiä. Ja jos siitä suuruudesta puhutaan, niin lienee täti suurin Hallimajassa.
Täti ei onneksi ymmärtänyt Veronikan koreata puhetta, muuten hän olisi läimäyttänyt sanoa jotakin leveätä ja sitten taas säikähtänyt ja muistanut Veronikan ylhäisyyden.
* * * * *
Oli jo pimeä ilta, kun Veronika palasi tädin luota. Ilma kiristyi yhä ja lumi narisi jalkojen alla. Mökit olivat tiessä kiinni ja akkunoista voi selvään nähdä huoneisiin. Äkkiä Veronika pysähtyi puhuttelemaan kahta lasta Manun mökin portilla. Heillä oli ohuet hameet yllään, jalat paljaina, helmoihin käärittyinä ja pellavatukka roikkui silmillä suorissa suortuvissa.
— Palelluttehan te, menkää sisään! — Lapset tuijottivat Veronikaa kuin ilmestystä ja lakkasivat itkemästä, mutta kumpikaan ei liikahtanut.
— Menkää sisään, lapset! — uudisti Veronika.
— Isä lyö, — sanoi isompi tyttö. Veronika ummisti silmänsä, näki hengessään laajatakkisen miehen, kiiluvat silmät ja välkehtivän puukon kohollaan, mutta hän karkoitti ruumiillisen pelon, tarttui tyttöjen käteen ja vei sisään. Huone oli puoleksi pimeä sammuvan lieden valossa. Pöydän luona seisoi "ulkotyöväen naisten komitean jäsen" ja penkillä äidin vieressä kaksi ahnasta tyttöä särpien kaljaa. Leveässä puusängyssä loikoi mies ja hänen väljä takkinsa retkotti tuolin selustalla hihat rentoina kuin koivet nyljetyssä raavaannahassa.
— Lapset paleltuvat ulkona, tuon heidät sisään, — sanoi Veronika.
Miehen pää kääntyi tyynyllä ja veristävät silmät murjottivat. Hän nousi istumaan tuijottaen Veronikaa kuin unihaamua.
— Lapsenne paleltuvat ulkona, — sanoi Veronika jälleen. Tytöt hiipivät kyyryisinä uunin eteen kuin kissat pakkasilmalla, kurottivat kontistuneet kätensä kohti uunin lämpöä ja kyykkysillään muuttivat jalkojaan yhä lähemmäksi uunia, pellavapäät yhdessä ja pienet ruumiit väristyksessä.