— Minä lähetän heille vaatteita, — sanoi Veronika lähestyessään ovea.
— Ei ole tarvis almuja, — sanoi Manu. Nainen pöydän luona liikahti. — Vai ei tarvis? Kyllä vaan kelpaa ottaa, kun annetaan. Niin se Manu aina kojeilee, että ei almuja. Mitä almuja ne on? Jos rikas antaa, niin antaa se omaamme, joka meille kuuluu. — Veronika hymähti. — Niin juuri. Lämpöiset vaatteet kuuluvat paleleville lapsille, olkoon ne kenen tahansa antamat.
— Sen minä vaan sanon, ettei enkelintekijöillä ole meille mitään asiaa! — sanoi Manu uskaltamatta kuitenkaan katsoa Veronikaan.
— Niin te sanotte, vaikka toisin tiedätte ja tiedätte vielä erään toisenkin asian, joka on jäänyt kohtalon rangaistavaksi. —
Liesi leimahteli viimeisiään kuin sammuva kynttilä ja valaisi Veronikan leimuavan katseen ja rohkean ryhdin.
— Kyllähän sen tiedän ja tiedän senkin, että minä olen sellainen käsi, jolla kohtalo syyllisiä rankaisee. — Manun viha iski säkeninä silmistä, terästi juovaiset kasvot ja suoristi rennot jäsenet. Hän kasvoi sisällisestä voimasta.
— Kosto on huono rakentaja!
— Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla. Tyrannit pois! — Mies puristi nyrkkiään.
— Minä sanon: teitä autetaan rauhalliseen kehitykseen, rauhan keinoilla, vaikka miten vastustaisitte. Hyvästi!
Veronika juoksi kiihtyneenä kotiinsa. Hän sulki silmänsä ja kuunteli sydämensä rajua lyöntiä: "Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla!" — kaikui yhä hänen tajunnassaan, ja Manun uhkaava nyrkki, palavat silmät ja leveä, paidanviilekkeestä paistava rinta ilmestyi elävänä hänen suljettujen silmäinsä eteen. Hän haki isänsä.