— Minä en voi mennä Mooseksen luo ennen kevättä.
— Sinä olet kiihtynyt. Mikä nyt?
— Ei ole vaaraa, itsekkäistä syistä tahdon jättää kevääksi, silloin kaikki hymyilee, nyt on niin kylmä. Teillekin tulisi täällä ikävä.
Marck katsoi tytärtään pitkään ja Veronika vältti hänen katsettaan.
— Kyllähän minä mieluimmin soisin, että häät lykättäisiin kevääseen.
Asia oli siis päätetty ja Veronika kirjoitti Moosekselle.
Rakas Mooses.
Kirjeesi sai minut epätoivoon ja tuskaan, tunsin voimattomuuteni ja taivuin tekemään sellaista, mitä en olisi luullut voivani tehdä, vetoamaan isäni myötätuntoon, ja hän piti sen kai viittauksena siihen, mitä hänelle syksyllä tein. Sinä et tiedä, kuinka suuremmoinen ja arka hän on tällaisissa asioissa. Meillä on ollut kireät välit viime aikoina minun puuhieni vuoksi lastenhoitolassa, työväenmajojen puhdistamisissa ja siitä, että antaudun liian läheisiin väleihin heidän kanssaan, josta olen sinulle jo kirjoittanut. Mutta kun hän sanansa antoi, antoi hän sen täydestä sydämestä: siksi hän hämmästyi ja näytti epäilevän, kun äsken hänelle ilmoitin tahtovani siirtää häät kevääksi. Ajatteles, me voisimme nyt aivan pian tavata toisemme! Minä olin voitonvarma, onnellinen, elämä oli ihanaa, kun lähdin Härmälän tädille ilmoittamaan asiamme. Ihmiset tiellä katsoivat minua ja hymyilivät. Ajatteles, he näkivät, että olin onnellinen! Tulin tädin luo, sinun vanhan, suuren tätisi luo. Hän laski vaivalla yhteen "nälkäkirjojen" summia ja niistä sain minä karttumaan yli kymmenen tuhatta eli kaikki, mitä täti omistaa. Täällä nähdään puutetta, tehtaat seisovat, työväki katkeroittuu, juo ja räyhää. Karén ei sulje kapakkaansa, vaan vainoo Ruhalaa siksi, että hän on ottanut osaa mielenosoituksiin. Työväentalolla lietsotaan vihaa, ja seurahuoneella tanssii nuoriso Vetehisen polskaa. Työväen lehdet haukkuvat minua enkelintekijäksi lastenhoitolani vuoksi. Minä en voi nyt paeta täältä sinun luoksesi, niin ihanaa kuin se olisikin. Me emme voisi olla onnelliset, tuntisimme varastavamme onnemme onnettomalta isänmaalta. Sinua täällä kaikki kaipaa, kaikki huutaa. Ei niin, että he nimeltä sinua mainitsisivat, eivät he edes ajatuksissaan sinua kiitä, eivät he edes muista, mitä olet sanonut. Täällä on vain elämä sellaista toivotonta orjanpyörän vääntämistä. Ihmiset ovat pimeässä, oman katkeruutensa kahleissa. Työtä ei ole, tehtaat seisovat ja väki luulee papan tahallaan — — —. Minä en voi sanoin kuvata, kuinka tämä on raskasta. Ja muualla Suomessa on samanlaista. Kukin köröttää omassa nurkassaan, tukkii suunsa ja sydämensä. Olisitpa sinä edes täällä, pitäisit heille läpättävää kynttilää, ohjaisit pitkin pimeitäkin polkuja, näkisit oikean tien satusilmilläsi, sinä maanpakolaiseni! Kun et ole sinä, täytyy minun olla, tehdä minkä voin. Jos niin käy, että sinun ainiaaksi pitää jäädä — — — voi, armaani, köyhää olisi silloin elämä, mutta rikastakin se voisi olla, jos vain isänmaa olisi, jos edes Hallimaja olisi onnellinen. Siksi minä jään nyt kotiin. Tiedän, että hyväksyt tekoni. Isä aavistaa oikean syyn lykkäykseeni, vaikkei hän kysy. Luulen, että voin kertoa sen hänelle. Pää pystyyn, Suomen mies. Meidän voimamme ja onnemme on toinen toisissamme. Omasi.
Seuraavana aamuna Marck sanoi Veronikalle antaessaan tukun setelejä:
— Nämä saat käyttää varustuksiisi.