Veronika katsoi isäänsä suurin silmin käsi koholla, jossa setelit olivat. — Niin, olisinpa minä mies, silloin loisin varallisuutta, panisin rattaat pyörimään niin tuhannen tulimmaisesti, aurat kyntämään, miehet raatamaan! Mutta olen vaan nainen ja täytyy tyytyä laittamaan naiset kangaspuitten ääreen siksi aikaa, kun miehet torkkuvat. — Veronikan silmät välkkyivät veitikkamaisuutta.
— Älähän nyt vanhaa isääsi nolaa, — sanoi Marck samalla sävyllä.
Nyt saivat poni ja Talli-Ville työtä. Veronika oli kululla koko talvisen päivän, ajoi mökistä mökkiin, kirjoitti nimiä, kankaita, numeroita ja lankoja muistikirjaansa, teki laskuja ja suunnitteluja. Seuraavana päivänä hän esitti asiansa Helylle ja neuvotteluun kutsuttiin Melukin, koska hänkin oli — pistänyt kätensä räsypyykkiin, — niinkuin Melu itse sanoi.
— Älkää vaan panko minua käymään niitten mankujien luona; en minä jaksa heidän kanssaan, — pani Melu ehdoksi.
— Sinä saat hoitaa tilit ja lähettää valmiit kankaat tilaajille ja hankkia menekkiä. Se on paljo se, — sanoi Hely.
— Olkoon menneeksi.
— Hely ja minä johdamme työtä, opetamme kutomaan muijat ja tytöt, hankimme aineet ja mallit.
Pian läiskyivät kangaspuut joka hökkelissä, missä hameenhelmat heiluivat, ja Härmälän täti hykersi käsiään.
— Kolikot tulevat takaisin. Nyt minä laitan Moosekselle kapiota. —
Veronika loisti riemusta ja kirjoitteli joka ilmansuunnalle saadakseen tilauksia. Lapset mellastivat päivällä hoitolassa, eikä kukaan heistä kuollut, kukoistivat vaan entistä ehommin. Miehet murjottivat ja kävivät talolla innostumassa ja kapitalisteista pauhaamassa. Paljon meni vaimojen ansiosta miesten mukana kapakkaan, mutta jäi siitä leipäänkin. Saha saatiin kaksi kuukautta seisottuaan käyntiin jälleen ja samalla massatehdas.