Veronika kävi usein tädin luona kuulemassa, kuinka nälkäkirjat lyhenivät. — Lyheniväthän ne.
— Se on siunattu asia, tämä kutominen. Vaimot eivät mene enää tehtaaseen, — sanoi Hely.
— Sehän siinä taikana onkin. Mitä he siellä tekevätkään, tahrivat sielunsa ja ruumiinsa, — sanoi Veronika. — Minun lunnaani tulevat kohta maksettua. Härmälän tädin saatavat vähenevät joka päivä. Tämä elämä on ihanaa!
— Vaikka pitää kuudelta nousta ja koko päivän häärätä ja vaeltaa mökistä mökkiin, — sanoi Hely nyreästi.
— Mooseksella on ikävä, siksi minä riennän!
* * * * *
Taas alkoi päivänpaiste tehdä kepposia talven siivoojaneidelle. Se nosteli valkoiset vaipat, heitteli ne lammikkoihin ja ihmetteli, kun ei löytänyt vanhaa, tuttua lokaa. Hallimajan hyvä hengetär oli ajattanut hiekkaa kaiken talvea käytäville. Sille kepposelle nauroi päivänpaiste heleästi ja lämpimästi, houkutteli lehdet puihin ja ruohon maahan ja soitti kesän kelloja.
— Kohta minä tulen, — kirjoitti Veronika Moosekselle. — Lunnaani ovat melkein maksetut ja Hallimaja on kevätpukimissa. Haavat jo kellertävät keväisessä ruskossaan; kuuset niitten rinnalla vakavasti nuokkuvat tummassa vihreydessään ja koivut hymyilevät kevään suloa; tuomet kukkivat, käet kukkuvat; metsässä soi, kukertaa, visertää ja riemuitsee. Kivistömäen lähteellä käyn joka päivä ottamassa terveisiä kolmannelle liittolaisellemme. — Ilmassa liitelee vapauden säveliä, ja minä aavistan — — — en uskalla antaa sille nimeä, se on vielä niin etäistä ja kuulakkaa.
Eräänä päivänä Veronika vei Härmälän tädille kutsukortin vihkiäisiinsä, joitten piti tapahtua Tukholmassa.
— Mitäs minä vanha haaska sinne tulisin? Ja mitäs minä enää yllenikään panisin ja kehtaisinko minä seistä patrunessan vieressä?