— Kruunu-Anna kyllä laittaa silkkisen hameen, — ehdotti Veronika. — Täti saisi hiukan ajatella Moosestakin siellä vieraassa maassa. On raukka ajettu pois kuin mikä pahantekijä. Ei ole ketään omaa.
— Voi, voi, niin kyllähän minä, jos Mooses kaipaisi.
Täti tilasi kaupungista kaikkein hienoimmalta neulojalta hameet ja mantiljit, hatut ja hetaleet. Veronika oikein hämmästyi sitä komeutta. Pieni kurttuinen naama hukkui hatun pitseihin ja luiset, ruskeat kädet liian suuriin hansikkaisiin, ja outoihin, pitkiin hameisiin hän oli kompastua.
Esa ja Hely lähtivät mukaan, mutta Melu jäi pois, kun ei Karéneja oltu kutsuttu. Alma tuli Helsingistä ja joukko Marckin ystäviä. Se oli loistava seurue. Aurinko paahtoi laivan kannelle, tuuli löyhytteli Veronikan huntua ja kietoi tiiviisti vaatteen hänen voimakkaan ja sulavan vartalonsa ympärille, kun hän seisoi kaukoputkella tähystäen, laivan lähestyessä satamaa. Hän laski kätensä ja katseli leikkiviä aaltoja, jotka mursivat vaaleanvihreät harjansa laivan kylkeen ja ajatteli uneksien Moosesta sellaisena, kuin hän oli Hallimajan asemalla erotessaan ollut: kukkia kuluneen kesätakin napinlävessä, hellä katse ja hiukan hermostuneet sormet, jotka osasivat niin omistavasti silittää. Veronika ummisti silmänsä ja heittäytyi ajatuksissaan hänen syliinsä.
Laiva liukui yhä lähemmäksi ja etäinen kaupungin humu muuttui kaikkinieleväksi pauhuksi. Pian saattoi erottaa tuttavat satamassa.
— Tuolla, tullihuoneen edessä, seisoo Mooses! — Veronika osoitti häntä, ja hääseurue tarkasti hartevata, pitkää, nuorta miestä, joka seisoi yksin, lähenevää laivaa tähystäen, keppiinsä nojaten. Kaikki he asettivat hänet sankarikehään ja sadun valaistukseen. Hän oli prinsessan voittaja. — Jossakin soitettiin.
— Sehän on "Porilaisten marssi" ja kuuluu Strömparterrilta.
Jo Mooses huomasi Veronikan, astui ripeästi laivan suuntaa seuraten pysäyspaikalle ja heilutti hetken hattuaan. Veronika riemuitsi ja ylpeili hänestä sydämessään: — — On kuin outo ja kuitenkin oma, kuin maailman mies korkeassa hatussa ja hansikkaissa, mutta kasvoilla rakas hellä ja hyvä ilme. Nyt jo voi erottaa katseen. Silmät ovat tummuneet ja syvenneet, saaneet jotakin uutta. — Veronikan ajatukset keskeytyivät. Laiva saapui satamaan ja tullimiehet kiipesivät kannelle. Heidän mukanaan ilmestyi Mooses äkkiä Veronikan eteen, tempasi hänet tungoksesta mukaansa salonkiin. Siellä he seisoivat kahden, omistivat toisensa katseissa. Kaikki uusi Mooseksessa oli Veronikalle mieluista, miehekästä ja rakasta.
Joku kosketti Mooseksen hihaa. Täti siinä seisoi lyhyenä, kapeana, vanhat silmät vesissä. Ensi kerran elämässään syleilivät Mooses ja täti. Esa sattui sen näkemään ja lohdutti hämilleen joutunutta tätiä: — Tämä kuuluu ihmeisiin ja on luettava maanpakolaisuuden syyksi.