Suomessa kuului ilonsanoma: — Maanpakolaiset saapuvat kotiin! — Lähes kaksi vuotta olivat he ajelehtineet maailmalla kodittomina ja juurettomina kuin puun lehdet irtireväistyinä omasta oksastaan, myrskyn ajeltavina, tulevaisuudestaan epävarmoina.
Hallimajalaiset odottivat omiaan, valmistivat vastaanottoa ja ikävöivät päivää ja hetkeä, jolloin maanpakolaiset saapuisivat. Kivistömäellä seisoi valmiina kansanopisto kauniina ja vakavana kuin sankarilaulu ja sen rinnalla maanpakolaisten koti somana kuin lemmenruno. Niitten harjalla liehui nyt sinivalkoisia lippuja. Hallimajalaiset olivat ylpeitä opistostansa, mutta se ei ollut yksin heidän. Se oli laajan maaseudun rakentama. Kaikki he olivat siihen tuoneet hirsiä osaltaan, keränneet rahaa ja lämpöisin mielin tulleet neuvotteluihin. Esa oli heitä pimeimpinä hetkinä pitänyt lämpiminä ja viitannut tulevaisuuteen, jolloin heidän opistonsa saisi kasteensa ja silloin samalla Mooseksensa. Näin oli Mooseksen nimi liittynyt kirvesten kalskeeseen opiston kohotessa, työn touhuun, kokousten humuun ja innostuksen tuleen, tuon salaisen ja kytevän, joka ei saanut henkensä uhalla liekkiin leimahtaa.
Nyt hymyili vapauden kuulakka kevät, täytti rinnat valoisan päivän toivolla. Unohdetut olivat pimeyden painajaiset. Kuin Vetehisen talviset vangit noustiin nyt lainehtivalle selälle.
Työväki oli saanut vapaapäivän ja kaikki riensivät junalle. Maalaisia oli asemalla suuri joukko odottamassa tulevaa johtajaansa. Raskaissa tamineissaan, rusokasvoin, jäykkinä ja totisina erottuivat he heikkorakenteisesta tehtaan väestöstä, joka liikkui ja aaltoili levottomana.
Soittokunta oli asettunut keskelle asemasiltaa ja sen ympärille joukko kukoistavia, nuoria tyttöjä, jotka nauravien kasvojensa tasalla kantoivat kukkavihkoja. Loistavin silmin he odottivat sitä paria, jonka rakkauden tarina kauniina satuna kulki suusta suuhun, sydämestä sydämeen ja ihanteellisena lemmen taivaana sai jokaisen nuoren mielen hehkumaan. Veronika oli heidän prinsessansa, Mooses sankarinsa.
Nyt syntyi hälinää. Juna voihki ja vihelsi kallioitten välissä. Soittokunta viritti tervehdyksen ja tytöt kohottivat kukkiaan. Rautahirviö porhalti asemalle puhkien ja rämisten. Tuolla, vaunun sillalla, he seisoivat, Veronika syli täynnä ruusuja ja Mooses paljain päin.
— Terve, terve, — kuului väkijoukon huuto. Se eteni ja kaikui kauempana "eläköön" huutona. Tytöt piirittivät tulijat kantaen kukkiaan iloisten kasvojen tasalla. Soitossa ja laulussa puhkesi yleinen ilo ilmoille, paisui riemuksi ja vapautti mieliä. Kaikki huusivat huumaantuneina: eläköön! Kelle? Tuolle nuorelle parilleko?
Mooses katsoi heitä silmästä silmään ja hänen sydämensä vavahti.
Miesten silmissä oli jotakin uutta ja outoa, kiihkoista, — ahnasta.
Innostuksen koski nosti hänet hartioilleen, kantoi Veronikan rinnalla.
Se oli hetken vaikutus ja Mooses unohti sen jälleen. Riemu huumasi hänetkin ja kantoi sylissään opiston ovelle, jossa juhlatulet, juhlarunot ja juhlaiset ateriat odottivat.
Vasta myöhään yöllä he olivat omassa kodissaan kahden.