— No, vieläkö sinä olet yhtä kiivas sosialisti kuin ennenkin? — kysyi Marck pöydässä sellaisella huolettomuudella kuin soutaja, joka on vetänyt airot veneeseen eikä aijokaan niitä käyttää.
— Olen kyllä. Pikkupoikana luulin, että kuu oli tarttunut Kivistömäen männyn latvoihin, ja kiipesin tavottamaan. Nuorukaisena uskoin, että maailman kurjuus on rikkaitten syy. Nyt tiedän, että kansa voi luoda itselleen onnea, mutta ainoastaan sen verran, kuin se ansaitsee.
— Sinä tarkoitat, että ainoastaan siinä määrässä kuin kansa noudattaa totuutta ja rakkautta, voi se tulla onnelliseksi, — sanoi Veronika.
— Meneppäs sanomaan se työväentalolla, — sanoi Marck.
— Se on siellä sanottava, — sanoi Mooses.
MYRSKY.
Opistoon oli pyrkijöitä toista sataa, ja työ piti juuri alettaman, kun samana päivänä kaikki saapuneet junat jäivät asemalle ja nopea huhu levisi yleisestä lakosta. Se sytytti ihmisten mielet kuin tulikipinä tappurat. Kansaa tulvi Hallimajaan joka puolelta, uteliaana, pelokkaana tai taistelun ja seikkailun haluisena.
Tulipunaiset liput liehuivat ensimmäiseksi "talon" harjanteella ja niitten varjossa luikersi pitkä, tumma ihmisvirta rinnettä alas, paisui ja laajeni ja sulloutui seurahuoneen suureen, aidattuun pihaan.
Mooses, Esa, Ruhala ja hänen joukkonsa kulkivat rinnan punaisten lippujen varjossa laulaen kansallislauluja ja työväen marssia. Kaikki äänet yhtyivät oikean ja hyvän ylistykseen; kaikki kukkarot aukenivat nälkäisten ruokkimiseen ja turvattomien matkustajien ylläpitoon ja majoittamiseen. Ensimmäinen päivä oli ihanaa vapauden laulua, tulevaisuuden kultaisia toiveita täynnä. Kaikki sydämet avattiin toinen toisilleen; juotiin vapauden maljasta ihanaa innostuksen ja elon nestettä.
Toisille oli vapaus huumaavaa väkiviinaa, teki miehet raivopäiksi, villitsi väkivaltaisiin tekoihin ja loihti esiin heidän rumimmat intohimonsa.