Toisena päivänä neuvoteltiin seurahuoneen suuressa salissa. Ruhala asettui nyt joukkoineen viimeisille riveille. Manu hiipi heidän taakseen laveassa takissaan, silmissä omituinen, villi hehku. Joukko uusia, outoja naamoja muodosti muurin heidän kulmallaan, josta usein kuului kovaääninen "hyvä" tai "ei" soinnuttomasti sorahtaen. Silloin tällöin häiritsi Mooseksen puhetta järeä sana, jota säestivät hyväksyvät katseet ja uhkaavat liikkeet syrjämuurissa.
Kun Mooses oli selvitellyt lakon valtiollista tarkoitusta, kehoitti hän läsnäolevia valitsemaan väliaikaisen komitean lakkoajaksi ylläpitämään järjestystä ja laatimaan oman paikkakunnan osalta ohjelmaa tulevaisuutta varten.
Syrjämuuri liikahti levottomasti ja Ruhala pyysi puheenvuoroa: — Meitä on tässä vain pieni joukko, mutta takanamme on suuri kansan paljous ja me kysymme: Mistä saisimme kylliksi työtä ja kylliksi palkkaa? Kaikki muut asiat ovat meille toisarvoisia. Tämä on otettava ensiksi tutkittavaksi. Muuten sanon minä, että koko tämä himphamppu tulee vain yläluokan hyväksi, on tyhjää kuun paistattamista meille köyhäläisille sillä aikaa, kun muut auringossa loikovat. Yläluokka on nyt näännyttänyt meitä niin, että olemme kuin kymmenes osa nälkäsankaria ja koreesti nuolemme heidän rasvaisia sormiaan, kyykimme kuin hiiret heidän nurkissaan. Mutta nyt minä sanon, että tästä täytyy tulla loppu! — Ruhala notkisti polviaan ja painoi ruumistaan antaakseen pontta viimeiselle sanalle. Syrjämuurista kaikui "hyvä" huuto, ja Ruhala innostui jatkamaan: — Yhteiskuntamme on kuin tunkioläjä. Tuleen kuiva tönskä sen päältä, että hedelmällinen voima pääsee ruohoa kasvamaan! Pois yläluokka köyhälistön niskoilta! Me tahdomme nähdä päivän!
— Juuri niin on tehtävä, — myönsi Mooses puheenjohtajana. — Minä tahtoisin vaan jatkaa Ruhalan vertausta tunkioläjästä. Hän ei ole maanviljelijä eikä tullut ajatelleeksi, että tunkio ajetaan pellolle ja sekotetaan multaan. Silloin siitä on hyötyä. Kun sitä muuten huvikseen penkoo ja jättää siihen paikkaan, levittää se inhottavaa lemua. Sen mädännäisyys tekee ihmiset sairaiksi!
Syrjämuuri kuunteli murahdellen ja Ruhala tarttui taas puheeseen: — Kuulen, että maisteriinkin on jo tarttunut kapitalistien oppi. Me köyhälistö olemme löyhkäävää mädännäisyyttä teidän mielestänne. Ei siitä ole kauan, kun maisteri itse huusi häviötä kapitalisteille, mutta silloin te olittekin köyhä. Me emme tyydy enää koreihin lupauksiin, me vaadimme oikeata johtoa. Me tahdomme nousta kapitalismin orjuudesta. Me emme usko loruihin; me vaadimme tosityötä. Emme huoli paikkauksista, kapitalistien hoitoloista ja parantoloista ja seinien paperoimisista ja puoskaroimisista emmekä lattiaimme maalaamisista. Me tahdomme osan johtoon ja työhön!
Ruhalan emäntä seisoi lähellä Veronikaa. Hän joutui aivan epätoivoon kuullessaan miehensä puhetta, sillä parantumisestaan saakka hän oli ihaillut Veronikaa ja ollut hänelle kiitollinen. Hän pujottautui ihmisjoukon läpi miehensä taakse. Joku joukosta sanoi: — Rouva Ruhala tahtoo puhua.
— Enhän minä, — — vaikka voinhan sen ääneenkin sanoa. Kyllä ne hoitolat ja parantolat ja työväenasuntojen sivoomiset ovat olleet hyvä asia. Ja pyydämme, että neiti — — rouva Härmälä jatkaisi samaan suuntaan työ — — —. Sivumuurista kuului ankaraa murinaa, joka kasvoi jalkojen ja keppien kolinalla valtavaksi meluksi ja hukutti heikon äänen.
— Kopistakaa, minkä kopistatte! — huusi Kruunu-Anna. — Suunne on täynnä rohkeita sanoja, mutta työnne ovat kurjia ja matalia. Perheenne jätätte usein vaimoparkainne elätettäväksi, niinkuin Ruhala itsekin on tehnyt. Lakon aikana se raukka itsensä näännytti ja ukko kulki kokouksesta kokoukseen huutamassa — — —.
— Suu poikki akoilta! — huudettiin.
— Asiaan! — huusi puheenjohtaja, mutta melu yltyi. Kukaan ei saanut ääntään kuuluville.