— Hiljaa! — huusi Mooses täysin voimin ja löi nuijan varren poikki pöytään. Tuli hiljaisuus. — Täällä ulvotaan kuin sudet metsässä! — huusi Mooses. — Tiedättekö, mitä Venäjällä on tekeillä?
— Vapaus, vapaus! — huudettiin.
— Mikä on vapaus? Minä sanoisin: vapaus on oikeudessa! Vaikka täällä toisemme haukkumalla hävittäisimme ja veremme maahan vuodattaisimme, emme pääsisi hituistakaan lähemmäksi oikeutta eikä myöskään vapautta. Päinvastoin tulisimme heikoiksi, erottaisimme sydämet, surmaisimme yhteistunnon. Te uskotte, että ikuinen oikeus hukkuu ja te sen mukana, jos joku kansanluokka toista sortaa. Ei! Luonto, ikuinen oikeus pakottaa omansa, se on vahvat, taistelemaan työllä ja toimella, viisaudella ja kestävyydellä omien lakiensa mukaan. Ne, luonnon ja oikeuden lait auttavat voittoon, ei vääryys, ei väkivalta! Meillä on taistelu käsissä. Pitäkää puhtaina kätenne, noudattakaa omaatuntoa — — —.
— Alas sellaiset puhujat! huudettiin joukosta, mutta se huuto ei saanut voimakasta kannatusta ja kun Mooses lopetti puheensa, alettiin taas neuvotella käytännöllisistä asioista.
* * * * *
Veronika, Hely ja Melu olivat rientäneet asemalle hätääntyneitä matkustajia auttamaan. He ruokkivat ja majoittivat kolmesataa ihmistä: äitejä pienine lapsineen, epätoivoisia, joitten perhe oli turvattomaksi kotiin jäänyt, sairaita, jotka olivat matkalla parantolaan, kaikenlaista kansaa, joilla ei ollut muuta kuin matkalippu taskussaan.
Hannulan Onni ja Manu oli muitten mukana valittu järjestystä hoitamaan.
Aseilla varustettuina he kulkivat marraskuun hämärässä.
— Massatehtaan piipusta nousee savua! — sanoi joku.
— Se ei seiso!
Talvelan portit olivat kiinni, samoin tehtaan. Mutta miehet rikkoivat portin ja tunkeutuivat Marckin luo hänen kotiinsa.