Veronikaa värisytti kiiluvat katseet. Hän pujahti äkkiä miesten ohitse lokaisella tiellä ja lähti juoksemaan. Hän kuuli takanaan sadatuksia ja vihaisia huutoja ja päätti poiketa Kruunu-Annalle ja pyytää Helmiä tai Annaa mukaansa, mutta eteiseen tultuaan hän kuuli kovaäänistä puhetta sisältä.
— Sinä kuljet kuin rosvo kiiluvin silmin, ase kourassa vaanimassa parempia ihmisiä ja olet olevinasi kuin sika menevinään. Minä en ikipäivinä sinusta huoli, olet kuin mikäkin Manu! — Ääni oli Helmin.
— Ole sinä vait, herrojen orja ja pohattojen portto. Minä olen vapaa mies ja teen mitä tahdon! — Ääni oli Hannulan Onnin. Huoneessa kolahti ja sen jälkeen tuli hiljaisuus. Veronika värisi, ei voinut kauhulta jäsentä liikuttaa. Samassa ovi työnnettiin sisältä auki ja Onni hiipi ulos pimeään eteiseen ja hävisi marraskuun yöhön.
Veronika kuunteli vielä hetken ja meni sisään. Helmi virui lattialla, hän oli kaatunut tuolinensa. — Helmi, Helmi! — huuteli Veronika ja ravisti häntä. Helmi avasi hiljalleen silmänsä ja hieroi niitä nousten istumaan.
— Mitä hän teki sinulle?
— Kuuliko neiti?
— Kerro nyt. Mitä hän teki?
— Ei hän tehnyt mitään. En ainakaan tajunnut. Hän vain ojensi revolverin ja katsoi niin kauheasti. Sitte en muista. Taisin kaatua.
— Miksi hän sinua ahdistaa?
— Me olimme kihloissa ennen, mutta kun hän on yltynyt sellaiseksi
Manuksi, en minä voi kärsiä häntä.