— Oikein, Helmi! Nyt minä menen. Pane ovesi lukkoon.
Veronika painoi kätensä levottomalle sydämelleen, juoksi kuin henkensä edestä. Päätä kivisti ja päivän moninaiset tapahtumat kiitivät hurjaa nelistä hänen kuumeisessa mielessään. Mooses ei ollut kotona. Hän heittihe pitkäkseen lattialle ylen uupuneena, nukkui, eikä nukkunut. Hurjat hevoset ahdistivat häntä pimeässä, taivas salamoi ja ihmiset lauloivat, kulkivat pitkässä jonossa pitkin harjua, kaarsivat yhä lähemmäksi Talvelaa. Hän itse tuijotti pimeyteen ja oli tukehtua sen painoon, huusi valoa ja rukoili: — Oi ikuinen Jumala, anna valoa! — Hänen isänsä nousi ihmisjoukosta, kohotti aseensa ja laukasi. Valo välähti ja Veronika heräsi. Palvelija toi lamppua huoneeseen.
* * * * *
Aamulla he heräsivät hurraahuutoihin, jotka kuuluivat heidän asuntoonsa seurahuoneen pihalta.
— Kuuletko, Mooses, noissa huudoissa on uhkaa. Minua ne sävähyttävät pahasti, — sanoi Veronika.
He riensivät joukkoon ja saapuivat paraiksi kuulemaan Ruhalan puhetta. — Toverit, — huusi hän täydellä voimalla, — me köyhälistö olemme olleet yksinkertaisia ja luottavaisia, uskoneet parempien päivien kerran koittavan ja nyt näyttääkin siltä, kuin niin kävisi, mutta älkäämme uskoko parempiosaisten kädenlyöntiin ja yrityksiin eikä heidän saarnatun jumalansa apuun. Siihen he eivät itsekään usko, tekevät temppuja hänen selkänsä takana kuin vanhan raihnaisen ukon, nostavat meille varottavaa sormea, ilkku mielessä ja sanovat: "Hiljaa lapset, ettei ukko suutu". Me köyhälistö voimme luottaa vaan toinen toisiimme ja liittyä vastustamaan yläluokan sortoa. Yläluokan liitto on rautainen ja luja kuin vuoret. He turvaavat lakiin ja oikeuksiinsa ja sen nojalla imevät meistä veren ja syöttävät puutteella ja kurjuudella. Meillä ei ole muuta keinoa kuin: pois sellaiset lait, ja köyhälistö hankkikoon itse itselleen lait ja oikeudet! — Ruhala oli tyyni ja vakava eikä eläköön-huudot olleet kovinkaan voimakkaat. Kiihottuneet, jotka kaiken melun pitivät, vaativat repäisevämpiä puheita.
Hannulan Onni nousi lavalle, ja hurjien parvi hänen edessään nosti hyvä-huudon. Hän luki omatekoisensa runon nyrkkiä puiden ja huutaen verta ja kostoa rikkaille ja mahtaville. Lopuksi hän turvautui suoraan puheeseen: — Lietsokaa te voimakkaat väkivallan pauhaavaa myrskyä!
Mooses ja Veronika katsoivat toisiinsa. Onnin sanat ja sävy muistuttivat nyt Mooseksen puhetta.
— Me tahdomme olla kuin ärjyvä koski, joka vetensä purkaa uuteen uraan, allensa ruhjoo kaikki esteet. Ei oikeutta köyhä saa, ellei itse sitä hanki!
Hän kiihtyi yhä, unohti sanottavansa ja syöksi kuin vallaton varsa sokeasti edelleen.