— Jo kauan on meitä kidutettu, vertamme imetty, hiestämme lihottu. Katsokaa noita kurjia majoja, — puhuja viittasi kylään, joka ei tänne näkynyt, — niissä on meitä näännytetty ja orjiksi kasvatettu. Mutta nyt me nousemme ja kaadamme esteet, sorramme sortajat, kahleisiin lyömme heidät. Aseisiin, nuoret, reimat miehet! Kellä rohkeutta on, se etummaisena kaartiimme tulkoon. Ei aikaa saa tuhlata, nyt on hetki meidän!
Mooses oli tunkeutunut lähemmäksi puhujalavaa aikomuksessa nousta puhumaan, mutta joku tarttui hänen käsivarteensa: — Onko maisterilla lakkokomitean lupa puhua? —
— Vieläkö täällä sensuuria pidetään? — kysyi Mooses tulistuneena.
— Kyllä meidän täytyy, — sanoi Onni punaisena puheestaan. — Muuten emme voi vastata, mitä kansa tekee. Se on nyt niin hurjistunut.
— Teidän puheenne oli kumouksellinen. Sitä juuri sanoisin kansan yllyttämiseksi.
Joukko outoja miehiä kerääntyi Mooseksen ympärille kuulemaan. — Mekö kansaa yllytämme? Se on itse niin kiihtynyt, että on täysi työ sitä hillitä, ettei se repisi kappaleiksi teitä kapitalisteja ja porvareita, — väitti Hannula.
— Jos niin kävisi, en luulisi teidän kovinkaan surevan, — sanoi
Mooses hymyillen. Miehet nauroivat.
— Maisteri menee vaan puhumaan, sanoi Ruhala. Mooses seisoi hetken ääneti joukon edessä katsellen järeitä kasvoja, joitten silmissä hehkui kiihkoisa, ahnas halu saada kuulla uutta, nähdä onnen pyörän heilahdus, koskettaa sitä kädellään ja sitten hurjaa, myrskyisää vauhtia kiidättää: minne? — Kansalaiset! — sanoi Mooses. — Olette maistaneet liiaksi kiihotusten ja hurjuuksien juovuttavaa, vaarallista viinaa, mutta meidän täytyy olla viisaita ja varovaisia, emme saa erehtyä, vaan selväjärkisinä käydä ohjaamaan Suomen kansan kohtaloa. Se hetki on nyt juuri käsissämme. Teidän täytyy uskoa, ettei kukaan täällä nyt ole sortaja eikä sorrettu. Olemme kaikki ihmisiä ja kansalaisia. Tällä hetkellä ei voi luokkaedut — — —.
Alas, alas, alas! — ärjyi joukkue lavan edessä. Mooses seisoi kalpeana odottaen myrskyn asettumista. Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli sama mies, joka oli estänyt häntä lavalle nousemasta. Mooses ravisti miehen itsestään irti ja harppasi alas.
— Juna on tulossa! — huudettiin miehestä mieheen, ja ken vaan jaloille kykeni, riensi asemalle kuulemaan ja näkemään ja saamaan tietoja muilta seuduilta. Vihdoin se puhkui kallioiden välistä, tuo kauan odotettu, kiihkeästi kaivattu. Se ajoi remuten asemalle täynnä riemuista kansaa, miehet kukissa, naiset naurussa, soitoin, lauluin, puhein ja huudoin vapaudesta juopuneena. Porvarillisten kasvoille levisi pettynyt raukeus. Tuo kiihkeästi odotettu oli "lakkojuna", kulki poikki Etelä-Suomen, kaarsi kohti pohjoistakin ja tavoitti itäistä laitaa, kuulutti vapauden riemusanomaa ja köyhälistön suurta voittoa. Se oli kuin auringonsäde pimeässä yössä, lämmitti ja sytytti. Se kertoi kansan asettamasta väliaikaisesta hallituksesta ja "punaisesta manifestista".