Viimeisessä vaunussa oli Mooseksen tuttava maanpakolaisajoilta, ja hän painoi jotakin salavihkaa ystävänsä taskuun kuiskaten: — Se on manifesti, vielä julkaisematon. He repivät sen palasiksi, jos näytämme. Tiellä heitettiin junasta pois muuan mies, jolla näitä oli.
— Nyt neuvotteluihin, — sanoi Esa. — Tästä tulee kova ottelu. Heillä on ihmeellisiä uutisia Helsingistä. Kaikki on punaisten hallussa: maat ja mannut, kahvit ja pannut.
Kokouksessa oli pääkaupungista tulleita eläviä viestejä, ja Onni Hannula jakoi punaista manifestia. — Nyt emme haikaile emmekä kumartele ketään. Nelivaljakko riisutaan ja me, köyhälistö, säädämme lakia.
— Ei nyt ole puhumisesta hyötyä, — sanoi Mooses Esalle.
— Ennen me saisimme kivetkin kiljumaan kuin punaiset luopumaan hullutuksistaan.
Maltillisia oli lakkokomiteassa toinen puoli ja punaiset olivat raivoissaan.
— Ellette hyväksy punaista manifestia, voitte saada tästä, — huusi
Manu hurjin katsein ojentaen revolverin Moosesta kohti.
Kaikki jähmettyivät kauhusta ja henkeä pidätellen seurattiin Manun liikkeitä.
— Vaikka meidät kappaleiksi repisitte, emme rahtuistakaan poikkea oikeudesta! — huusi Mooses suuttumuksesta kalpeana.
Manu piteli asettaan hermostuneesti, heilutteli sitä ja pisti laveaan taskuunsa. Hengitettiin helpommin.