— Niin ne herrasväet elävät kuin taivaassa joka päivä, — sanoi
Kruunu-Anna, kun Veronika oli asettunut istumaan.
— Ei niillä muuta taivasta sitte olekaan, — sanoi Heikki heittäen lyhyeksi palaneen paperossinsa alas pihaan.
— Älä nyt jaarittele, — sanoi rovasti.
— Jaarittelenko minä, eihän niillä ole taivasta! — intti Heikki.
— Vai ei taivasta, siihen toiseen paikkaanko he kaikki menevät? — kysyi Kruunu-Anna viekas hymy suupielissä.
— Eihän niillä ole sitä toistakaan paikkaa, — selitti Heikki.
— Minnekä ne sitte joutuvat? Sinnekö haatekseen? Pastori on sanonut, että sinne otetaan vaan kastamattomat lapset, — puhui Kruunu-Anna.
— Kylhää herrasväk' aina eteensä kattoo, niin se sano vankilan opettajakii, kun nähkääs olen ollu siell' niin monta löysiä, että yksi vaa sillee puuttuu ja sitte jään sinne tykkänää, — sanoi Homperi.
— Sinnekö vankilaan? — kysyi Veronika kummissaan miehen avomielisyydestä. Homperi ei sitä kuullut, vaan jatkoi:
— Niin se tuota minua pelotti, kun minä sanoin vuolen päästä tulevani takasi, että kun se vankilan portti min takaallain viimeist' kertaa kiin' louskahtaa, niin samall' louskahtaa kiin' taivaan portti. Niin minä, tota noin, menin papin puheille tielustamaan, kuinka sen asian laita olis.