— Mitä se sanoi? — huusi Heikki.
— Se sano, että kyll se taivaanportti aina auki on, kun vaa katuu. Ja lupasinhaa minä katua, kunhaa vaa olsin saanu tulla vankilaa takasi.
— Oliko se olo siellä niin herkkua? — kysyi Kruunu-Anna.
— Aina parempaa, kun näin maantiellä. No, niin se opettaja sitte sano, että kylhää pappi luvata voi. Mutta voishaa tot sattuu, ettei taivast' olekaan.
— Aijai, niitä jumalattomia, vai ei enää taivastakaa, — siunaili Kruunu-Anna. — Sepä se, kun on tarpeekseen saanut maistaa elämän makeutta, niin miltäpä se enää taivaissa maistuisi.
Rovasti katsoi sivulta poikaansa ja sanoi ruotsiksi: — Koeta nyt edes valita ihmiset, kelle puhut, eläkä eukoille jumalattomuuttasi tyrkytä.
— Se nyt on merkillistä, ettei saisi puhua asioista, joita joka nulikkakin nykyään pohtii! — huudahti Heikki. Hän ja rovasti olivat niin perin toistensa näköiset, ettei Veronika voinut olla naurahtamatta verratessaan isää ja poikaa toisiinsa. Kummallakin oli vaalea pystytukka, jonka läpi kuulsi punainen päänahka. Isän kookas vartalo oli vaan turpeampi kuin pojan ja papin mustassa takissa arvokas. Rovasti keräsi lehtensä, murahti jotakin ja meni kansliaan. Ruustinna oli pujahtanut askareisiinsa jo ennen.
Homperi nauraa hihitti ja jatkoi puhettaan. — Niin se opettaja sitte viel' sano, että herrasväki ei huoli taivaast'. Ja minä olen kans' ajatellu, että koskei siit herrasväki huoli, ei se mahla olla hyvä paikka.
— Sus siunatkoon tuota vanhaa syntistä raatoa, kun pilkkaa kaikkein pyhimpää! — Kruunu-Anna oli saanut kyllikseen ja lähti ruustinnaa hakemaan.
— Oletko sinäkin, Heikki, aivan uskoton? — kysyi Veronika.