— Uskotko sinä itse?
— Uskon kai.
— Ahaa, jopa tuli "kai"!
— Niin, olen kyllä soudellut uskonnollisten tunneaaltojen laakeilla harjoilla, — selitti Veronika tahallaan käyttäen korusanoja.
— Siis uskonut ja uskova?
— Miksi en uskoisi? Mitään väärää taikka loukkaavaa itse totuuteenkaan nähden ei siinä voi olla. Luultavasti sinäkin uskot, vaikka on niin pirteätä olla toisenlainen ja omintakeinen muitten rinnalla. —
— Minä en usko mitään, mitä ei järkeni käsitä, vaikka tunnenkin, että maailmani siten supistuu surkean pieneksi.
— Olet perin rehellinen, — sanoi Veronika katsellen Heikkiä suurin mustin silmin.
— Niin on aikomus.
— En minäkään Jumalaa käsitä ja jos käsittäisin, lakkaisi Hän kaiketi olemasta kyllin suuri. — Veronikan äänessä oli surunvoittoinen, vakava sointu. Heikki vaikeni pidellen kelloaan.