— Kaikki on määrättyä, luonnonlakien mukaista, me emme voi niistä poiketa. Sanottakoon sitä luonnon voimaa jumalaksi tai luonnonlaiksi, asia on sama. Ihminen ei ole vapaa sielu eikä ikuinen ruumiiton henki, enempää kuin mikään muukaan luonnossa.
Heikin tätä sanoessa kiinnitti Veronika häneen tuskaisen, ihmettelevän katseen ja poskille vierähti kirkas kyynel. Heikki ei mitään huomannut; hän piteli ja katseli kelloa puhuessaan. — Kaikki elo kehittyy elollisesta luonnosta, mutta elo on eri ihmisissä hetkellistä, ei jatkuvaa. Tämä tapahtuu kaikki määrättyjen sääntöjen mukaisesti, mikään ei jää sattuman varaan, jokainen poikkeaminen on kiertotietä luontoon, se on: järjestykseen palaamista. Tämä järjestys on se voima, jota me palvelemme jumalana.
Veronika ei tahtonut näyttää, kuinka tuskaisen vaikutuksen Heikin sanat häneen tekivät. Hän meni tyttöjen luo saliin.
— Veronika kulta, kuinka sinä olit kiltti kun tulit. Mutta nyt et saa olla juhlallinen! — rupatti toinen tytöistä ja tarttui hänen käsivarteensa ja valloitti hänet pikkutytön kissamaisella leikillisyydellä. Toinen sisar soitti hyvin, eli ainaisessa laulun hyminässä, oli samoin kuin edellinenkin pehmoinen, valkea kissa. Silmät suuret, hiukan vihertävät, iho valkea ja pehmeä, ohuilla huulilla ainainen väreily. Häntä piti hyväillä, puhua hänelle hauskoista asioista ja laulaa, yhtyä yhä uusiin ja uusiin liverryksiin.
Veronika väsyi pian sisarusten meluun ja lähti kotiin. Maantiellä astuessaan soi korvissa yhä pappilassa laulettu sävel:
Kun liekki leimahtaa, sen alla hehku on, on sydän rauhaton.
Taivas oli pilvetön, ja kiuru lauloi, nousi yhä korkeammalle. Sävelet tulivat puhtaina ja eheinä vahvasta pikku kurkusta. Veronika istui Kivistömäelle ja antautui laululle. Miksi kiuru laulaa? Ihmisillekö, luonnolleko vaiko oman elämänsä tunnosta? Vai siksikö, että sen on pakko laulaa, ilman vapaata valintaa? Se ei voi olla laulamatta, enkä minä voi olla miettimättä.
Heikin sanat, oma valonkaipuu, levottomuus, kaikki syöksyi herkkää tunnetta kuohuttamaan. Sydäntä pakotti, rintaa ahdisti, ja kyyneleet putoilivat, ensin kaksitellen, sitten virtana valuen. Hän itki omaa mitättömyyttään, omien tuskiensa pakkoa, itki itkeäksensä. Maailma oli kurja ja matala, ahdas ja tuskaa täynnä. — Miksi minun sitte pitää ajatella, kun ei sillä ole mitään tarkoitusta. Mutta sillä on, on varmaan. Minun tuskanikin on suloista, ja elämä on itkemisen arvoista! Olkoon Jumala tai ei, minä elän, ja elämä on riemua, tuskanikin on nautintoa. Olkoon kaikki määrättyä pakkoa, minä tunnen olevani vapaa. Rajani ovat niin laajat, etten voi niitä saavuttaa, ja ne siirtyvät elämäni edellä yhä kauemmaksi, laajemmiksi, ja ijäisyyden, täytyy olla kohtaloni! — Kyyneleet kuivuivat, ja silmät loistivat sisällisestä riemusta. Hän katseli sattumalta ruohoa maassa istuessaan, näki lyhyen heinän juurella mullassa liikkuvaa eloa; tuhansittain liikkui siinä hiljaista, äänetöntä eloa. Kaikilla oli oma määränsä, kullakin tiensä.
Veronika katsoi puita, pensaita, järveä, maisemaa edessään. Hän oli nähnyt nuo kaikki ennen — — ei, nyt vasta hän ne näki. Nyt niillä oli oma olemuksensa, samoin kuin hänellä itsellään oli, ja hän itse siirtyi kaikkea tuota lähemmäksi. Ne olivat hänen elämänkumppaniaan. Iloisena hän nousi maasta. — Nyt on uusi akkuna elämässäni, sitä en anna tukkia.
Kotiin päästyään hän kuumissaan työnsi akkunansa auki, heittihe lattialle pitkäkseen ja pujotti kädet pään alle. — Nyt saatte tulla mietteet, kaikki syvät ja matalat, hyvät ja pahat. — Mutta ne eivät tulleetkaan, pakenivat, lymysivät ja hymyilivät hänelle, ravistellen miettiviä päitään.