* * * * *
Veronika meni seuraavana päivänä asemalle Almaa vastaan.
— Oletpa sinä aikavustunut! — huusi Alma heti hänet nähtyään. — Minulla on niin paljon kimpsuja. Parasta on jättää ne tänne ja lähettää noutamaan. No, pulmuseni, annappas nyt, kun katson sinua! — Alma heitti kätensä Veronikan olalle. Se oli tavallinen hyväily heidän kesken. — Ohoh, en minä enää ole sinua pitempi. Entäs silmät? Kas, tuohon kuoppaan silmäkulmaan on tullut mustuutta. Se tietää miettimistä. Jaa, jaa, aika tulee, lapsukaiseni.
Alma muistutti hiukan rouva Marckia, oli tumma ja äänessä sama sointu. Muutamat pään nykäykset myöskin muistuttivat. Heidän erilainen elämänsä ja aivan vastakkaiset luonteensa olivat antaneet kummallekin leimansa.
Eveliina rouva liikkui aina omassa tunnetussa piirissään, teki määrättyä työtään omassa kodissaan, piteli runsain käsin suurta omaisuutta. Hänen olennossaan oli kaikki varmaa, tukevaa, hiukan hallitsevaa. Hän ei koskaan tinkinyt itseltään, päätti ja teki, ja päätös oli aina kohtuullisessa sopusoinnussa ympäristön, tarkoituksen ja mahdollisuuden kanssa. Työ tehtiin muitten huomaamatta, ihan kuin itsestään, onnistui aina. Tekijät eivät siitä saaneet emännältään edes hyväksymisen hymyä. Se piti niin tehtämän, siinä kaikki.
Hänen nuorempi sisarensa, Alma Borg, oli vilkas, mielialojensa vallassa, matkusteli paljon, tutustui helposti ihmisiin ja solmi ystävyyden liittoja. Vaikka hänellä oli ystäviä "kaikissa maan äärissä", niinkuin hän itse sanoi, eivät hänen liittonsa silti lämmön puutetta kituneet. Laajassa kirje vaihdossaan hän osasi asettua heidän kannalleen. Hänen tuntehikas ja herkkä sielunsa kuvasti ystävien ominaisuudet, loihti esiin parhaimmat puolet, herätti omalla sytyttävällä vilkkaudellaan heidän toimintahaluansa. Sen hän suuntasi omien aatteittensa puitteisiin, opasti ja neuvoi, elähytti rikkaalla olennollaan ja piti ystävät lämpöisinä.
Hänen tarvitsi vaan katsoa toiseen, sanoa pari sanaa. Ne koskivat arinta ja pyhintä sielussa. Hän teki sen suorasti ja luonnollisesti, antoi haaveillekin todellisuuden leiman, loihti ne eläviksi ja mahdollisiksi. Näin hän veti ihmiset omien sielujensa loukosta päivän valoon, käänteli ja katseli, mihin mikin kelpaisi, ja pani työhön.
Vastalahjaksi hän usein sai noiden sielujen ensimmäisen rakkauden, ihmisen kauneimman ja arimman tunteen, joka syttyy sille, ken voi sen melkein väkisin omalla taiallaan anastaa.
— Tunnetko sinä Hely Hallimajaa? — kysyi Alma.
— Ainoastaan nimeltä, ja se sointuu kuin olisi hän meidän herttuattaremme.